Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Vanhojen kuvien selailu vie puutarhaprojektin alkuaikoihin, mutta myös tuleviin aikoihin.

Vuonna 2002 mies rakensi pihalammikon. Sitä varten jouduttiin kaivamaan maata pois ja se kasattiin lammikon taakse. Sinne oli jo aiemmin kasattu kantoja ja muuta metsäjätettä. Tuleva puutarha oli aika hurjan näköinen tuolloin eikä edes uusi lammikko paljon ilmettä parantanut.

Seuraavana kesänä alkoi jätemäen muokkaus uuteen muotoon.

Kävimme miehen kanssa mäellä käräjiä. Hänen mielestään riitti, kun sinne nousi yksi polku, mutta minun mielestäni polkuja piti olla kaksi. Tuumasin, että yksipolkuisena se olisi kuin viiksekäs mies ilman toista viikseä!

Elokuussa 2003 mäki oli saanut muotonsa ja rakennelmansa. Sen korkeimmalla kohdalla on käräjäkivet.

Syksyllä laitettiin istutukset paikalleen; kääpiövuorimäntyjä, pensashanhikkeja, ruusuja sekä alppiruusuja ja korallikanukoita. Kuten aina, kasvit näyttävät aluksi kovin pieniltä ja vaatimattomilta.

Parin vuoden päästä käräjäkiviä ei enää päässyt kuvaamaan kasvien takaa ja toinen poluistakin alkaa piiloutua kasvien alle.

—-

Haastan teidät - kaikki vierailijat - nyt siirtymään toiselle polulle! Noustaan sitä pitkin ylös käräjäkiville.

Ja nyt kun saavuimme perille, voisimme istua käräjät. Sopiiko? Nyt olisi nimittäin puutarha- ja pihaihmisille sekä ylipäätään kesäihmisille varattu aika käräjöidä aiheesta tuomio tappotalvelle!

Ehdotan, että tappotalven aiheuttamien henkisten kärsimysten (=värien puute, kylmyys, puutarhan tyhjäkäynti, odottamisen tuska) lievittämiseksi jokainen tekee seuraavaksi todellisen kesäpostauksen, jossa on itselle mieluisia puutarhakuvia tai -tekstejä.

Jos lähdet mukaan tappotalven tuomiolle, laita kommentti blogiini, niin osaan tulla lievittämään henkisiä kärsimyksiäni siellä!

Itselleni yksi mieluisista kesäkuvista on katsoa käräjäkiviltä alas puutarhaan.

Tule sinäkin virtuaalikäräjille!

Ihan ensi alkuun laitan tähän kuvan edellisessä postauksessa olleen lumitaideteoksen pohjista, eli miehen tekemistä perennojen tukikehikoista.

Talvella 2008 haaveilin rantakukasta, kärhöistä ja uusista pioneista, ja jotain myöhemmin hankinkin.

Pioneita tosin tuli ostettua vain yksi juurakko (’Celebrity’) marketin alesta. Lisäksi siirsin kaksi vanhaa kukkimatonta pionia toiseen paikkaan ottamaan kukkimisen mallia.

Toteutin rantakukkahaaveeni ja se näyttää viihtyvän hyvin puron varrella. Kasvi kukkii elokuun puolivälistä syyskuun loppupuolelle saakka, joten se antaa kivasti lisäväriä keltapainotteiseen syksypuutarhaan.

Puutarhastani puuttui pitkään särkynyt sydän. Se kaihersi mieltäni, se kun kuului puutarhani henkeen ja sielunmaisemaani. Keväällä 2008 sitten ostin messuilta neljä tainta kympillä, kaksi valkoista ja kaksi punaista. Sittemmin kävi ilmi, että ne olivatkin kaikki valkoisia.

Mies hankki jalokärhön ja tapansa mukaan hävitti saman tien nimilapun, joten en pysty sitä esittelemään nimeltä. Hän rakensi sille heti säleikön, mutta eipä se vielä samana kesänä korkealle kiivennyt. Viime kesänä tilanne oli jo toinen.

Kärhö on kerrassaan ihastuttava ja miehen kanssa valitsimme sen huutoäänestyksellä VUODEN KUKAKSI! Siinä on pehmeän samettipintaiset viinin/luumunpunaiset kukat ja se kukkii ahkerasti heinäkuun puolivälistä alkaen syyskuun puoliväliin saakka.

Samana vuonna tuli hankittua muutama muukin suosikkikasvi. Yksi ehdoton on hopeatäpläpeippi, joka kukkii kesäkuun alussa yhdessä tulppaanien kanssa.

Toinen ihailemani perenna on pieni kaunokainen. Se tekee ensimmäisen kukkansa juhannuksen aikoihin, ja sen jälkeen kasvaa ja kukkii pitkälle lokakuuhun asti!

Ostin myös erilaisia perennansiemeniä ja kylvin niitä samanlaisella menestyksellä kuin aikaisemminkin, eli vain idänunikko on toistaiseksi kukkinut.

Mutta sehän tässä puutarhailussa on hauskaa, että koskaan ei voi tietää, mitä seuraavana kesänä putkahtaa esille!

Yllätyksiä odotellessa, hyvää sydäntalvea kaikille täällä piipahtaville!

Muistelut ja muistiinpanot jatkuvat.

Varastoihini oli kerääntynyt joitakin perennojen siemeniä. Ymmärtämättä kunnolla, mitä niille pitäisi tehdä, tein jotain. Muistan, että kylvin niitä purkkeihin ja kun mitään ei tapahtunut, tyhjensin purkit kukkapenkkeihin. Joitain siemeniä kylvin suoraan penkkiin.

Kuten ennenkin, en muista, mitä meni minnekin. Kaikeksi onneksi jokunen on tähän mennessä selvinnyt.

Lehtosinilatva nousi heti seuraavana kesänä. Silloin se näytti herttaisen alba-kukkaisen yksilönsä ja viime kesänä lisäksi kaksi sinikukkaista yksilöä. Pidän tämän kasvin lehtien muodosta ja niiden virkeästä vihreästä väristä. Lisäksi kukat ovat herkän kauniit. Se on siis kaiken kaikkiaan täydellinen kasvi meikäläiselle.

Muistan, että myskimalvan siemenet itivät jo samana syksynä ja siirsin pikkuruiset taimet kukkapenkkiin. Alue tuli täysin myllättyä seuraavana vuonna (=sydänkulman teko) ja olin lähes varma, että kasvi katosi siinä rytäkässä. Siksi olikin iloinen yllätys viime kesänä, kun jalopähkämöiden välistä puski esille muutama myskimalvan kukka.

Myös unelmatädykkeestä tuli pienet alut, jotka siirsin penkkiin, mutta ne katosivat sen siliän tien.

Japaninakileijan (Aquilegia flabellata ‘Blackcurrant Ice’) siemenet niuhottivat eivätkä suostuneet yhteistyöhön. Tyhjensin multaiset purkit äärimmäiseen rupusakin nurkkaan häpeämään. Viime kesänä siellä sitten nolosteli pari pientä kukkaa.

Monia muitakin kylvöjä yritin, mutta kaikkia epäonnistumisia en sentään kehtaa täällä paljastaa…

Viikonloppuna palauttelin puutarha-asioita mieleen vanhojen postausten avulla. Pari vuotta sitten mietin, miltä kesän 2007 istutukset näyttäisivät kukassa.

Nyt olen nähnyt sen, mikä nähtävissä on. Lupiini ‘Red Rum’ ja tarhajuoru jäivät haaveeksi, sillä ne katosivat jäljettömiin saman tien. Viime talven aikana katosivat lisäksi kaukasiantörmäkukka, tarhapioni ‘Rubra Plena’ ja viiniköynnös.

Epävarmoilta ovat lisäksi näyttäneet tarhakurjenmiekka ‘White Knight’ ja nukkapähkämö, joka selvästi kärsi 2008 sateisesta kesästä. Kurjenmiekan siirsin viime syksynä uuteen paikkaan, joten on mielenkiintoista nähdä, pitääkö se siitä.

Jo useampaan kertaan siirretty humalan taimi, jonka sain lähes 30 vuotta sitten anopiltani, siirrettiin Kuusirantaan. Sen kaveriksi hankimme kolme ostotainta. Kaikki ostotaimet ovat kadonneet, mutta vanha ja sitkeä on jälleen kerran tyytynyt kohtaloonsa ja kasvaa nätisti.

“Kävyt” koristivat sitä elokuussa.

Jalopioni ‘Festiva Maxima’ näytti ensimmäisenä kesänään vähän surkealta. Levitin sen alle syksyllä koivuntuhkaa ajatuksena ‘käy miten käy’. Kävikin ihan hyvin ja viime kesänä se teki kolme kaunista kukkaa.

Rönsytiarellan istutin sellaiseen paikkaan, jossa luulisi, ettei mikään kasvi voi viihtyä. Tämä kuitenkin asettui siihen hyvin ja leviää jo kovasti.

Toinen vuonna 2007 hankituista kasveista, joka vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä, on idänunikko ‘Helen Elizabeth’.

Kesällä 2007 aloin myös haaveilla pienestä yrttimaasta. Aloittelin loppukesällä sen tekemistä ja istutin sinne laventelia, mäkimeiramia, ruohosipulia, timjamia ja viherminttua.

Sittemmin olen joutunut laajentamaan aluetta, sillä yrtit kasvavatkin suuremmiksi kuin olin kuvitellut. Vihermintun olen jopa siirtänyt yrttipenkistä kokonaan pois, kun se levisi niin tolkuttomasti.

Laajennetussa penkissä on etualalla siemenistä kasvatettua ryytisalviaa ja sen vieressä vasemmalla sitruunamelissaa.

Näitä on kertakaikkiaan ihana käydä haistelemassa! Tässä vielä supertuoksujan, mäkimeiramin, kukintaa alkusyksyllä. Eli tuoksun lisäksi se on vielä nättikin.

Katsotaanpa vielä minne siirsin vihermintun.

Se on täällä, pienen mustaherukkapuun vierellä!

Joitakin vuosia sitten siivotessani mustaherukkapensaiden alustaa sieltä tarttui käteeni oksa, jossa oli pieniä juurenalkuja. Pistin oksan tuohon ja sehän alkoikin kasvaa. Olen vuosittain leikannut alimpia oksia pois. Nyt se muistuttaa jo hieman puuta.

Siihen tulee vuosittain somasti muutama marja, vaikkei siinä ole oikein oksiakaan. Koska marjat ovat selvästi näkyvillä, linnut ovat ehtineet niihin käsiksi ennen minua.

Viime kesänä ehdin minä ensin!

Edellisen postauksen kuusi on sillä paikalla, josta kaikki alkoi. Se on pihan kauimmainen nurkkaus, kaukana talolta ja silloisesta rakennusprojektista. Siellä tummien kuusten alla mietiskelin pihapiirin tulevia muotoja ja elementtejä, ja siellä alkoi itää puutarhan siemen.

Siisti sisätyöläinen tunsi tekevänsä jotain, kun löi lapion metsämaahan ja raivasi pöheikköä auki. Keskellä metsää työmaani oli pieni, mutta minulle se oli suurten haaveiden keskiö.

Paikalla oli näkynyt hirvien jälkiä, kun ne olivat suunnistaneet joelle. Sen perusteella annoin kulmaukselle nimen Hirvipolku. Nimen vuoksi aloin rakentaa paikalle polkua. Se tuli tuuhean kuusen vierelle ja kaartui kuusen muotoja mukaillen.

Tuosta on pian 10 vuotta ja nyt luonnonkivistä asentamani polku jää osittain kuusen oksien alle.

Ensimmäiset perennat haimme ojan varrelta. Kotkansiipisaniaiset olivat jo silloin hyvän kokoiset ja vuosi vuodelta ne kasvavat lisää ja siementävät uusia yksilöitä.

Paikalla on useita kiviä. Näyttävin niistä on suuri harmaa möhkäle, jonka poikki kulkee erivärinen muodostuma jääkauden jäljiltä.

Kivien ystävänä olen kerännyt niitä enemmänkin sinne. Nimitän kokoelmaa kivipuutarhaksi, vaikka se on vielä alkutekijöissään ja hahmottumaton. Ehkä se joku kesä vielä valmistuu (näkis vaan)!

Keväällä esille puskevat krookukset ja niiden seuraksi nousevat kevätvuohenjuurten lehtiruusukkeet.

Myös kaunis kevätkaihonkukka herää aikaisin ja kukkii krookuksen kaverina toukokuussa. Se viihtyy happamassa ja varjoisassa metsämaassa erinomaisesti ja sen kauniit lehtirönsyt koristavat maata koko kesän. Kevätkaihonkukka on yksi suosikkiperennoistani!

Hirvipolun alue sopii vain tietyille kasveille, sillä siellä on edelleen hyvin metsäiset olosuhteet.  Parhaiten leviävät erilaiset maanpeitekasvit; kevätkaihonkukan lisäksi maahumala, rentoakankaali ja varjoyrtti.

Erinomainen sopeutuja on myös kevätvuohenjuuri. En ole viitsinyt leikata sitä kukkimisen jälkeen vaan antanut sen valloittaa alaa vapaasti. On mukavaa, kun on joku kasvi, joka viihtyy vaatimattomissa oloissa varjossa. Se onkin levinnyt reippaasti ja piristää maisemaa touko-kesäkuun vaihteessa.

Ilokseni alppiruusu (Rhododendron ‘Nova Zembla’) innostui kukkimaan Hirvipolun varrella viime kesäkuussa.

Viime kesänä hankin joukkoon kaksi komeasinikuunliljaa. Ne ovat ihastuttavia ja toivon, että ne ottaisivat paikan omakseen pysyvästi.

Elokuun alkupuolella päärooliin tulevat nauhukset. Niiden juurille on kasvanut metsämansikkamättäitä, joiden alut ovat luultavasti vuosia sitten tulleet kotkansiipisaniaisten mukana ojan reunalta.

Vähitellen puutarhuroinnin siemen levisi lähemmäs taloa. Reviirini laajeni ja Hirvipolun rooli muuttui. Nykyisin sen sekalainen seurakunta jää pakosti vähemmälle huolenpidolle. Aluekin on jäänyt huomaamattomaksi, eikä monetkaan vierailijat huomaa sitä lainkaan. Se on kuitenkin tärkeä osa Kuusirantaa, pitäähän se sisällään puutarhan siemenen!

Joku on olevinaan pitänyt kiireessä, kun en ole edes tänne ehtinyt päivittelemään. Korjaan nyt pikaisesti tilannetta sen verran, että laitan pari tuoreempaa kuvaa tuolla aikaisemmin esittelemästäni pihaprojektista.

Mies rakensi tukimuuria piiruntarkasti ja vähitellen palapelin osaset löysivät paikkansa. Väitti, että meinasi mennä suorastaan vaikeaksi ja huokaisi, että onneksi se tuli lopulta valmiiksi. Polun viimeistely jää keväälle.

Seuraavasta kuvasta näkyy, miten alue on nyt selkeästi kahdessa tasossa. Eli juhannusruusujen takaa pilkottaa uusi kivimuuri.

Kivimuurin rakentamisessa kannattaa muistaa, että eri muotoisia kiviä täytyy olla TOSI paljon. Meilläkin oli aluksi aikamoinen kasa, mutta lisää piti silti hankkia, kun muodot eivät sopineet toisiinsa, vaikka miten päin käänsi.

Keväällä täytyy vähän mietiskellä noiden juhannusruusujen kokoa, kunhan muutkin kasvit vähän kasvavat ja näkee tilanteen. Myös uusia kasveja täytyy suunnitella. Nyt ennätin istuttaa uudelle “korokkeelle” muutamia tulppaaneja.

Palaamisiin ensi viikolla!

Aikaisemmin kerroin, miten tämä näkymä sai minut mietteisiin. Näkymän piti näet olla punavalkoinen, mutta omien arviointivirheitteni vuoksi siitä onkin tullut pääosin valkoinen. Sinänsä pidän tuosta toisaalta täsmällisestä toisaalta rehottavasta ilmeestä (kuvastanee omaa kaksijakoista luonnettani…).

Mietin, olisiko parempi jos se olisi selkeästi valkoinen, vai lisäisinkö sinne punaista.

Istutusalueena se on kaiken kaikkiaan ongelmallinen, koska siinä kasvaa puita: peräti neljä koivua ja iso kuusi. Halusin aikanaan jättää ne siihen. Kuuset kuuluvat Kuusirantaan ja koivut ovat mielestäni kauniissa ryhmässä.

Mutta: koivujen vierellä ei jaksa kasvaa mitään ja alue on osittain sammaloitunut. Se vaati korjausta.

Mielessäni oli alkanut hahmottua suunnitelma, joka voisi parantaa tilannetta. Niinpä eräänä syyskuisena lauantai-iltana tartuin kynään ja piirsin sen paperille.

Tuosta ei oikein ota erkkikään selvää, laitoin vain näytille, että ihan oikein suunnittelin paperille :). Siinä tarkoitan kuvata, että ajattelin jakaa alueen kahteen osaan kivimuurilla ja sen vierellä kulkevalla polulla. Sillä tavalla saisin nostettua maata koivujen lähettyviltä ja muutenkin enemmän ilmettä hieman liian isolle yhtenäiselle alueelle. Korotetulle osalle laitan uusia istutuksia.

Kivireunan merkkikepit ja siimanarut hahmottelimme paikalle jo seuraavana päivänä.

Suunnitelmani mukaan korotetun alueen reunat tehdään kivilouheesta ja polku rantakivistä tai vastaavasta.

Viime viikonloppuna polku ja tukimuurin alin kivikerros olivat paikallaan.

Olen ihan innoissani tästä muutoksesta, sillä jo nyt huomaa, että alueen ulkonäkö kohenee selvästi.

Istutusten suunnittelu on vielä kesken, mutta hyvällä alulla. Kivaa!

Bloggaluissani on nyt pieni tauko, mutta palaan kyllä!

Se oli vuonna 2004, kun kerran heräsin unesta sellaisella hetkellä, että muistin unen selvästi. Koin jotain kummallista.

Unessa oli puutarha, jonka tunsin hyvin, sillä olin ollut siellä monet kerrat. Olin kulkenut, katsellut ja rakentanut sitä. Olin istuttanut sinne puita, pensaita ja kukkivia kasveja. Rakennuksen takana nousi kallio, jonka päälle olin rakentanut pienen kukkamaan, vaikka paikka oli aika karu. Olin kuitenkin tehnyt määrätietoisesti työtä sen eteen, että kasvit voisivat kasvaa siinä. Olin raivannut aluetta ja tuonut sinne muhevaa multaa ja siemeniä. Pian siellä alkaisi kukkia jotain. Odottelin uteliaana kukintaa, jota en ollut vielä nähnyt. Aurinko paistoi. Rakennuksen seinustalle, aivan kallion alapuolelle, olin istuttanut pensaita, jotka olivat asettuneet siihen kauniisti. Mietin, että ne ovat nyt hyvinvoipia, mutta jos niitä ei hoida, ne rapistuvat.

Herätessäni tunsin unimaailman ympärilläni voimakkaana. Ajatukset vilistivät mielessäni miettiessäni missä olin ollut. Mikä oli se puutarha, joka oli niin tavattoman tuttu, että pystyin vaivattomasti palauttamaan sen mieleeni, mutta josta en muistanut, missä se oli? Kävin mielessäni läpi lapsuuden maisemat, retket ja kesälomat, mutta en saanut paikkaa mieleeni. Miten sellaisen voi unohtaa? Kuvailin miehellekin paikan, sillä tunsin, että hän oli ollut jotenkin mukana siellä, mutta hänkään ei tunnistanut maisemia.

Unipuutarha kalvoi ja kiehtoi mieltäni päiväkausia. En ole koskaan aiemmin nähnyt niin elävää ja selkeää unta. Pystyin palauttamaan sen mieleeni helposti, ja pystyn edelleen. Myös ne tuntemukset, mitä unessani koin, pystyin kokemaan yhä uudestaan. Mutta vaikka kuinka mietin, en keksinyt, missä minulle niin perin pohjin tuttu puutarha sijaitsi.

Kunnes vähitellen ymmärsin. Se oli sielunmaisemani.

Silloin ajattelin, miksi en voisi todellisuudessakin rakentaa puutarhaa, jonne vapautuneesti toisin sisintäni.

Siitä se lähti, metsäpuutarhan arkkitehtuuri!

Metsäpuutarhan alueen historia jakautuu metsän aikaan ja meidän aikaan.

Metsän aikaan sen täyttivät paksurunkoiset, korkeat ja tuuheat kuuset. Vain muutama honka ja kolme valkearunkoista koivua oli onnistunut taistelemaan kuusien ylivoimaa vastaan ja saanut elinpaikan. Pari kapeaa ja hentoista haapaa havisi varovasti mäntyjen välissä. Syksyllä hirvet kulkivat kuono puhisten erämaajoelle, mutta metsäkauriit katselivat kauempaa.

Talvi oli siellä hiljainen. Vain tikan naputus kuului jostain kauempaa, missä mänty oli kuivunut pystyyn. Oravilla riitti ruokaa, sillä kuuset olivat käpyjä pullollaan. Metsä oli niin tumma ja sankka, että kevään tuloa tuskin huomasi. Vain jokunen puolukankukka toi hennon henkäyksen hedelmällisen kesän saapumisesta metsään.

Meidän aikaan metsä väistyi sivummalle. Muutama korkea kuusi jäi ylväänä pystyyn vartioimaan olemista ja kulkemista. Kotikuusen alle rakennettiin talo. Sen alta ja ympäriltä kaadetut puut pääsivät taloon sisälle. Laudoituksissa ja paneloinneissa puut ovat kotipaikallaan. Niiden jättämään aukkoon muodostui avoin ja valoisa keidas, joka vastahakoisesti muuttuu puutarhaksi.

Ympäröivä havumetsä seuraa muuttumisleikkiä herkeämättä. Se humisee rauhoittavasti ja suvaitsee iloisesti pirskahtelevat muodot ja väriläiskät, jotka pidättelevät tummaa metsikköä taustalla. Se katselee kuin komediateatterin näytelmää puutarhassa esiintyvää symmetriaa ja sekamelskaa, aherrusta ja notkuilua, hilpeyttä ja vaikerrusta.

Mikä on minun tehtäväni tässä kokonaisuudessa? Se on saada metsä pysymään tyynenä siellä missä se nyt on. Tunnen, että jos otteeni vähänkin herpaantuu, se tulee lähemmäksi. Jos en vaali ja huolehdi siitä, minkä olen siltä lainaksi saanut, se ottaa omansa takaisin.

Se kutsuu jälleen huolenpitoon. Ja minähän menen…

Puutarhaharrastusta ei rasita vuosittain vaihtuvat muotisuuntaukset. Enimmäkseen puutarhailu on trendivapaata ja ajatonta, hyvän mielen harrastelua. Niinpä ei välttämättä tarvitse hankkia uusia kuvalehtiä mielen virkistykseksi, siihen riittävät vanhat puutarhalehdet oikein hyvin. Puutarhan kaihossa selailin kevään 1999 Kodin kuvalehden Sisustus&Puutarha -numeroa, vuoden 2003 huhtikuun Kotiliettä sekä Kotilieden kevään 2004 puutarhanumeroa.

Kuusi vuotta vanhan lehden mies pyysi itselleen talteen, sillä siinä oli artikkeli pavuista ja herneistä. Mies on heikkona palkokasveihin ja paljasti jo ostaneensa kevään ensimmäiset siemenpussit!

Kuusirannassa on alusta alkaen, eli ehkä kahdeksan vuoden ajan, ollut kesäisin kasvamassa herneitä ja viime vuosina myös papuja.

Tässä yksi hänen viime kesän herneistutuksistaan, josta saattaa huomata, että rikkaruohojen kitkentä ei ole NIIN kiinnostavaa…

Artikkelissa kerrottiin, että maapallolla herneitä on viljelty 12 000 vuotta. Siis noin kuusi kertaa ajanlaskumme ajan! Ilmeni myös, että siemenet pitäisi kylvää maahan vasta, kun se on lämmennyt, joten ennen kesäkuuta ei kannata kylvää. On siinä miehellä odottelemista siemenpussiensa kanssa…

Eniten lehdissä huomiotani kiinnittivät kuvaukset pihoista ja varsinkin erilaisista kiviratkaisuista. Kotiliesi esitteli viisi vuotta sitten aivan ihania pihan kivipinnoitteita. Kaunein oli punaisista graniiteista ja noppakivistä sommiteltu polku. Siellä oli myös hyvin ideoituja ratkaisuja erilaisten kivimateriaalien yhdistelemisestä.

Kymmenen vuotta vanha Kodin kuvalehti oli sisustusnumero. Katseeni osui artikkeliin, jossa kerrottiin vanhasta barokkihuvilasta ja sen laajennuksesta. Jutussa ihasteltiin, miten vanha ja uusi rakennus nivoutuivat kauniisti yhteen ja miten niistä on välitön yhteys pihaan ja puutarhaan. Silmiäni suorastaan kivisti kun huomasin, että uuden rakennuksen sokkeli oli lekaharkkoa ja puutarhan kiveykset oli tehty uusista, teollisista kivistä. Mielestäni vanhan pihapiirin kivinä olisi käytettävä luonnon kiviä. Betoni tai tiilet pitäisi sieltä unohtaa.

Samaa ajattelutapaa on noudatettu myös Kuusirannassa, vaikka sen pihapiiri onkin uusi. Talo on kuitenkin rakennettu vanhoista hirsistä, joten mielestäni sen vierelle eivät sovi teolliset kivet.

Kivipinnoitteet ovat suuritöisiä ja raskaita perustaa, mutta sen jälkeen ne voivat olla lähes ikuisia. Niissä on myös se etu, että ne oikeastaan vain paranevat vanhetessaan. Puutarhan monien värien ja muotojen keskellä karu kivi toimii hyvänä vastapainona.

Näistä jutuista sain uutta pontta suunnitella puutarhaan uutta kukka-aluetta, jonka ajatuksen heitin miehelle jo viime kesänä. Siihen olisi tarkoitus liittää jonkinlainen kiviratkaisu.

Nyt pääsi mietintä myssyssä vauhtiin. Saahan nähdä, mitä siitä syntyy.

—-

PS. Pakko kertoa kaikille, että sain uuden läppärin! Vanha koneeni oli aivan toivoton ja poltin monet kerrat käämit sen kanssa, mikä haittasi bloggausta. Tämä on joku ihan megatehokas hermojensäästäjä. Ja sisäänkirjautuminenkin tapahtuu sormenjälkitunnistuksella, hih!

Se vaan, että tämä näyttö on jotenkin laajempi, mutta fontit näyttävät pienemmiltä, mikä tässä iässä on jo hienoinen haitta. En vain tiedä, saako fonttia suuremmaksi. Täytyy opiskella aihetta lisää,  mutta sen voin sanoa, että aikaa tässä on kulunut, mutta monta uutta asiaa olen taas oppinut!

t. Kuusirannan emäntä