Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Vanhojen kuvien selailu vie puutarhaprojektin alkuaikoihin, mutta myös tuleviin aikoihin.

Vuonna 2002 mies rakensi pihalammikon. Sitä varten jouduttiin kaivamaan maata pois ja se kasattiin lammikon taakse. Sinne oli jo aiemmin kasattu kantoja ja muuta metsäjätettä. Tuleva puutarha oli aika hurjan näköinen tuolloin eikä edes uusi lammikko paljon ilmettä parantanut.

Seuraavana kesänä alkoi jätemäen muokkaus uuteen muotoon.

Kävimme miehen kanssa mäellä käräjiä. Hänen mielestään riitti, kun sinne nousi yksi polku, mutta minun mielestäni polkuja piti olla kaksi. Tuumasin, että yksipolkuisena se olisi kuin viiksekäs mies ilman toista viikseä!

Elokuussa 2003 mäki oli saanut muotonsa ja rakennelmansa. Sen korkeimmalla kohdalla on käräjäkivet.

Syksyllä laitettiin istutukset paikalleen; kääpiövuorimäntyjä, pensashanhikkeja, ruusuja sekä alppiruusuja ja korallikanukoita. Kuten aina, kasvit näyttävät aluksi kovin pieniltä ja vaatimattomilta.

Parin vuoden päästä käräjäkiviä ei enää päässyt kuvaamaan kasvien takaa ja toinen poluistakin alkaa piiloutua kasvien alle.

—-

Haastan teidät - kaikki vierailijat - nyt siirtymään toiselle polulle! Noustaan sitä pitkin ylös käräjäkiville.

Ja nyt kun saavuimme perille, voisimme istua käräjät. Sopiiko? Nyt olisi nimittäin puutarha- ja pihaihmisille sekä ylipäätään kesäihmisille varattu aika käräjöidä aiheesta tuomio tappotalvelle!

Ehdotan, että tappotalven aiheuttamien henkisten kärsimysten (=värien puute, kylmyys, puutarhan tyhjäkäynti, odottamisen tuska) lievittämiseksi jokainen tekee seuraavaksi todellisen kesäpostauksen, jossa on itselle mieluisia puutarhakuvia tai -tekstejä.

Jos lähdet mukaan tappotalven tuomiolle, laita kommentti blogiini, niin osaan tulla lievittämään henkisiä kärsimyksiäni siellä!

Itselleni yksi mieluisista kesäkuvista on katsoa käräjäkiviltä alas puutarhaan.

Tule sinäkin virtuaalikäräjille!

Uskalsin viime viikonloppuna ulos ja sen vakuudeksi laitan tänne muutaman talvikuvan.

Alkuun kuitenkin muisto kesäisestä tuulimyllystä.

Se on aika tavalla erinäköinen tähän vuodenaikaan. Kate on toisenlainen ja lumi painaa niin paljon, etteivät siivekkeet pysy diagonaalissa.

Viime kesänä valmistunut riukuaita on lähes piiloutunut lumen suojiin.

Onhan Kuusirannassa toki kuusiakin! Kuva-arkistoja selaillessani huomasin, että kuusia ei tule kuvattua kesäaikaan. Silloin niin monet muut luonnon ihmeellisyydet vievät huomion. Talvella kuuset kuitenkin elävöittävät ja kaunistavat pihapiiriä.

Räystäällä roikkui pitkiä jääpuikkoja.

Tässä vaiheessa ne eivät vielä kerro kevään tulosta, pikemminkin päinvastoin. Ne kun ovat muodostuneet sille puolelle taloa, missä on savupiippu ja tulisijat, ja mistä lämpö on päässyt vaivihkaa karkaamaan ulos.

Aurinkoisia talvipäiviä kaikille täällä piipahtaville!

Inkiväärin harmaan kollaasin haaste vetosi johonkin sisälläni ja halusin rakentaa sellaisen. Taidanpa nippa-nappa jopa ehtiä ilmoittautumaan mukaan tänne.

Kollaasissani on sitä harmaata mitä Kuusirannan pihapiiristä löytyy: vanhaa metallia, puuta ja kiviä

(harmaantuvaa väkeäkin olisi, mutta ne ei oikein sovi tähän).

Metsäpuutarhaa rajaa yhdeltä suunnalta joki ja metsä, ja kolmelta suunnalta metsä. Piha ja puutarha ovat siis sulkeutuneet metsän sisälle. Ei tarvitse ottaa kuin muutama askel, kun voi jo pujahtaa havupuiden siimekseen.

Metsän ja puutarhan rajavyöhyke on aiheuttanut mietintämyssyssä töitä. Raja ei mielestäni voi olla kovin täsmällinen, ettei sopusointu katoaisi. Puutarhan ja metsän pitäisi kohdata toisensa mahdollisimman harmonisesti. Niinpä raja on häilyvä ja vapaamuotoinen, ja joskus voi olla vaikea määrittää, mihin puutarha päättyy ja missä metsä alkaa.

Itäpuolella rajana on eräänlainen seinä, jyrkkä mäntyinen mäki, mikä asettaa aivan erityiset vaatimukset puutarhalle. Sateiden mukana mäeltä näet valuu happamat ainekset alas istutuksille, joten kasvien on joko viihdyttävä happamassa maassa tai sitten kalkkia on lisättävä runsaalla kädellä.

Muutamia valaisimia on asennettu “maamerkeiksi” metsän ja puutarhan väliin. Ne auttavat pimeinä iltoina myös suunnistamaan alueella oikein. Korvessahan pimeys on etenkin kuuttomina öinä tosi pimeää, mikä oli kaupunkilaislikalle aikanaan valtava shokki.

Kaivon takana, puutarhan rajalla, on pieniä havukasveja. Askeleen päässä niistä alkaa sienimetsä. Kantarelleja ja suppilovahveroita voisi ehkä pitää metsässä olevan puutarhan lisäbonuksena.

Toinen jalka puutarhassa ja toinen metsässä mies noukkii joka syysviikonloppu itselleen sienikastikkeen ainekset. Ja väittää, että “helpolla hyvää”. Hmm, makunsa kullakin.

Hyvää viikonloppua!

Metsäpuutarhan alueen historia jakautuu metsän aikaan ja meidän aikaan.

Metsän aikaan sen täyttivät paksurunkoiset, korkeat ja tuuheat kuuset. Vain muutama honka ja kolme valkearunkoista koivua oli onnistunut taistelemaan kuusien ylivoimaa vastaan ja saanut elinpaikan. Pari kapeaa ja hentoista haapaa havisi varovasti mäntyjen välissä. Syksyllä hirvet kulkivat kuono puhisten erämaajoelle, mutta metsäkauriit katselivat kauempaa.

Talvi oli siellä hiljainen. Vain tikan naputus kuului jostain kauempaa, missä mänty oli kuivunut pystyyn. Oravilla riitti ruokaa, sillä kuuset olivat käpyjä pullollaan. Metsä oli niin tumma ja sankka, että kevään tuloa tuskin huomasi. Vain jokunen puolukankukka toi hennon henkäyksen hedelmällisen kesän saapumisesta metsään.

Meidän aikaan metsä väistyi sivummalle. Muutama korkea kuusi jäi ylväänä pystyyn vartioimaan olemista ja kulkemista. Kotikuusen alle rakennettiin talo. Sen alta ja ympäriltä kaadetut puut pääsivät taloon sisälle. Laudoituksissa ja paneloinneissa puut ovat kotipaikallaan. Niiden jättämään aukkoon muodostui avoin ja valoisa keidas, joka vastahakoisesti muuttuu puutarhaksi.

Ympäröivä havumetsä seuraa muuttumisleikkiä herkeämättä. Se humisee rauhoittavasti ja suvaitsee iloisesti pirskahtelevat muodot ja väriläiskät, jotka pidättelevät tummaa metsikköä taustalla. Se katselee kuin komediateatterin näytelmää puutarhassa esiintyvää symmetriaa ja sekamelskaa, aherrusta ja notkuilua, hilpeyttä ja vaikerrusta.

Mikä on minun tehtäväni tässä kokonaisuudessa? Se on saada metsä pysymään tyynenä siellä missä se nyt on. Tunnen, että jos otteeni vähänkin herpaantuu, se tulee lähemmäksi. Jos en vaali ja huolehdi siitä, minkä olen siltä lainaksi saanut, se ottaa omansa takaisin.

Se kutsuu jälleen huolenpitoon. Ja minähän menen…

Viikonloppu on takana. Säätiedotus oli lupaillut sateita, mutta ne kiersivät Kuusirannan, joten saimme nauttia elokuun pehmeän lämpimästä säästä. Ei tarvinnut kuin kevyesti harata, kun jo hiki nousi pintaan, joten ehkä ukkostakin oli ilmassa. Kuusirannassa illat yleensä viilenevät nopeasti kun joesta nousee kylmän kosteaa usvaa, mutta nyt lämmin jatkui myöhäiseen iltaan asti.

Kuljin puutarhassa illan hämyssä ja hiljaisuudessa. Vaikka tiesin, että kuvaaminen ei siinä valossa onnistu, yritin kuitenkin saada tunnelmaa talteen. Kamera valotti pitkään, joten vapaalla kädellä otetuista kuvista tuli taiteellisen (?) tärähtäneitä ja valheellisen valoisia.

Lammen rannalla on neljä valaisinta, jotka alkavat pikkuhiljaa kadota kasvien sekaan. Sen jälkeen, kun saukko oli käynyt kalastamassa ruutanoita, valot ovat saaneet palaa koko ajan. Ajattelin, että saukko ei ehkä pidä keinovalosta. Ruutanat ovatkin nyt saaneet elää rauhassa, joten ehkä himmeät valot ovat vaikuttaneet.

Hämärä syveni nopeasti.

Kuvasin myös salamalla, jolloin pimeys imaisi maiseman melkein kokonaan.

Elokuun iltaan pitäisi kuulua nautinnollinen illallinen lyhtyjen valossa, kuutamon loisteessa, tumman illan lämpimässä sylissä. Onko sellainen vain romantikon haaveilua, kun lämpötila kuitenkin aika harvoin hemmottelee, ja arjen murheet painavat päälle?

No, saahan sitä haaveilla - elokuun illat ja kuutamosillat palaavat jälleen ensi vuonna.

Hyvää viimeistä elokuun päivää!

Viime postauksessa iloitsin mansikoista sydänpenkissä, jonka teimme viime kesänä. Olen kuvannut tuota kukkapenkkiä pitkin kesää, koska halusin seurata, miten sen ulkonäkö muuttuu kesän kuluessa.

Nyt huomasin, että jos pistän kuvat tänne, postaus toimii samalla muistiinpanoina kukkimisista.

Toukokuussa pääosassa olivat kivet. Valkovuokot sekä mininarsissit ‘Tête-à-Tête’ tuovat pientä väriä. Muut kasvit ovat pelkkiä aavistuksia. Sydämen sivuja reunustavat taikinamarjat on leikattu myyrien jäljiltä alas.

Kesäkuun alkupuolella kukkivat tulppaanien lisäksi hopeatäpläpeippi. Taikinamarjat ovat nousseet reippaasti ylös leikkauksen jälkeen.

Kesäkuun loppupuolella ennättivät kukkaan ukko- ja ruoholaukka sekä akileija.

Heinäkuussa puhkesivat kukkaan jalopähkämö, varjolilja ja lehtolaukka. Taikinamarjaa on tässä vaiheessa jo kertaalleen leikattu vähän alemmaksi.

Akileijat ja ruoholaukat lopettelivat kukintaa, ja ukkolaukalta oli jäänyt siemenpallot pystyyn. En raaskinut taaskaan leikata niitä alas, kun ne ovat niin veistokselliset. Oikeita luonnon taideteoksia!

Elokuun puolivälissä kukkivat harmaamalvikki ja tarhaniittyhumala sekä pienoinen ruusu.

Viimeisessä kuvassa on jo vähän aavistus syksystä, mikä johtuu kukkineiden kasvien hienoisesta kellastumisesta.

Kukinta kuitenkin jatkuu sydänkulmassa vielä, sillä tarhaväriminttu ‘Marshall’s Delight’ on vasta nupuillaan ja viimeisenä puhkeavat punatähkät ovat vielä aivan supussa. Ne eivät aina ehdi kukkia kokonaan, mutta toivottavasti tänä vuonna kuitenkin.

Viimeksi, kun olimme kävelyllä Kuusirannan puutarhassa, käännyimme portilta vasemmalle. Ajattelin viedä teidät tällä kertaa toiseen suuntaan.

Heti oikealla on pajukehikko, johon puutarhan emäntä ei ole tänä vuonna jaksanut istuttaa minkäänmoista köynnöstä. Niinpä luonto ratkaisi asian ja ryhtyi kasvattamaan siinä keto-orvokkeja. Siihen on asettunut vaalea perhonen, joka muistuttaa lanttuperhosta. En tiedä, millä perusteella lanttuperhosia tulisi puutarhaan, mutta lanttuja meillä ei kasva, joten joko se ei ole lanttuperhonen tai sitten lanttuperhonen ei tarvitse lanttuja liihotellakseen ympäriinsä.

Perhosen silmin lammikolla voisi näyttää tällaiselta.

Tarkempi silmäys lammikon reunalle paljastaa jotain kamalaa! Tällainen kammottava hirviö oli siinä vahtimassa kudontatyötään.

Kudottu tekele oli, ei suinkaan pyydys niin kuin ensin ajattelin, vaan lastenkammari! Siellä liikuskeli läjäpäin pikkuhirviöitä ja niitä kutoja vahti herpaantumatta.

Kuvaamiseni loppui siihen ja hypähdin kiljuen ja väristen kauemmas. Olen koko aikuisikäni kärsinyt hämähäkkikauhusta (araknofobia), mutta tavalliset pikku hämähäkit, jotka vilistävät pirtin portailla eivät ole enää aiheuttaneet kammon väristyksiä. Nyt tämä isokokoinen hämähäkki palautti kauheat tuntemukset takaisin. Tällä hetkelläkin, kun kirjoitan tätä, kylmät väreet kulkevat pitkin ja poikin ihoani.

Kaikkia muita eläimiä olen tähän mennessä suvainnut puutarhassani, mutta tässä tuli stoppi. Tuon hämähäkin pesue ei sinne sovi. Mies hävitti sen pesän ja keksi hyvän paikan sille. Loiskis vaan ruutanoiden ruoaksi!

On lammikossa sentään jotain ihastuttavaakin. Siellä loistaa punainen täplä.

Saanko esitellä: Nymphaea ‘James Brydon’!

Tämä kesä on Kuusirannassa ollut kaunis ja otollinen monille kasveille ja vihdoin lumpeenikin kukki ja lisää nuppuja on tulossa.

Osmankäämeissä on pamput viittä vaille valmiit. Vesi on kirkas niiden alla. Siellä ahvenkaverukset paistattelevat päivää auringon lämmittämässä vedessä.

Melkein polun päässä on sisiliskokivi. Onkohan siellä ketään kotona?

Nostetaan pikkukiveä… Jaaha, pikkupiiperot eivät halunneet kuvaan, vaan vilistivät kiveä alas sen minkä kintuistaan pääsivät!

Tässä vielä yksi söpöistä liskoista erään kesävieraan kädessä.

Kulkemamme polku päättyy sorapolun ja liuskekivipolun risteykseen, jonka kulmauksessa olen tänä kesänä jatkanut kukkapenkin rakentelua.

Ehkä jatkamme tästä vielä myöhemmin johonkin suuntaan. Nyt kuitenkin toivotan kaikille kanssakulkijoille hyvää loppuviikkoa!

Lähtisimmekö tällä kertaa kävelylle metsään? Näin kun olemme metsäpuutarhassa, sinne ei ole edes pitkälti matkaa, sillä sehän kohoaa aivan vieressä.

Lähtöpaikkamme on siinä mihin viimeksi jäimme, kun perhonen astui varpaille. Astelemme raparperin vieritse pihatielle.

Oikealla puolella on alue, johon aikanaan laitoin metsäpuutarhan ensimmäiset istutukset. Rakensin sinne luonnonkivistä polun. Sen nimeksi tuli Hirvipolku, koska oli merkkejä siitä, että hirvet olivat kulkeneet sillä kohtaa säännöllisesti.

Nyt siellä on kukassa komeasinikuunlilja.

Käännymme vasemmalle ja suuntaamme ylöspäin. Katseen kiinnittää miehen tämän kesän projekti: heinäseipäistä rakennettu riukuaita.

Tien varrella kasvaa jotain keltaista, jota en tunne.

Metsästä löytyy valoisilta paikoilta sinisiä kelloja (olisivatko kurjenkelloja?) ja suuria saniaiskasvustoja.

Ykskaks edestä löytyy ämpäri, jonka pohjan peittää viime syksynä pudonneet lehdet ja kunnon sieniveitsi.

Mikähän on ämpärin tarina? Saiko joku sienettömässä metsässä samoilusta niin tarpeekseen, että päätti sen olevan vihoviimeinen kerta jolloin ämpäriä kuljettaa ympäriinsä? Vai kirposiko se huomaamatta metsän huumaamalta harhailijalta, joka ehkä tänä syksynä etsiskelee turhaan ämpäriään? Mitä sinä arvelet?

Sieniä emme mekään kohtaa, mutta näitä sinisiä metsän antimia otamme talteen.

Tällä kertaa en ollut riittävän nopea kameran kanssa, ja niin ensimmäiset palat luomupiirakasta ehtivät kadota parempiin suihin.

Mielikuvitusmatkan päätteeksi ota palanen mustikkapiirakkaa ennen kuin se loppuu kokonaan!

Hei! Kutsun sinut pikku kävelylle puutarhaani, tervetuloa!

Kuljemme portille ja kurkistamme vasemmalta pilkistäviä väriläiskiä.

Portilta valitsemme polun, joka kulkee vesiaiheen vierellä ylöspäin.

Täällä pionit ja palavarakkaus käyvät toistensa kanssa pientä kinaa väreillään. Viime vuonna löytämäni tummatulikukkakin aloittelee kukintaa.

Jatkamme kohti vesiaiheen ylintä allasta ja polun keskivaiheilla kohtaamme kukkivia värililjoja ja tarha-alpin.

Hetken päästä saavutamme kukkapylvään, jonka etualalla kiipeilee kärhö.

Se on jo alkanut availla samettipintaisia viininpunaisia kukkiaan.

Kas, saavuimmekin jo ylimmäiselle vesialtaalle, josta vesi virtaa alas lammikkoon!

Siellä metsänokiperhonen lehahtaa puutarhan kuluttamille varpaille.

Huomasitko!