Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Jo pari viikkoa ilahdutti soma kukkakimppu silmiäni heti aamusta. Kukkien värit säilyivät maljakossa päiväkausia kirkkaina ja ne kai jättivät päähäni pysyvän muistijäljen. Nimittäin, menin pitkästä aikaa kutomaan poppanaa ja kun tulin kotiin sen kanssa tajusin, että sen värit toistivat lähes täydellisesti pöydällä olevan kimpun värejä!

Kimppu on pöydällä edelleen, nyt jo vähän nuupahtaneena, mikä on ymmärrettävää reilun kolmen viikon jälkeen. Tämän kestävän kimpun sain tyttäreltä (keneltäpä muulta) yhtenä tiettynä sydäntalven päivänä. Viime vuonna vastaavana päivänä saamani kimpun esittelin aikaisemmin täällä.

—

Kuusirannassa kasasin vanhoja, vajaita siemenpusseja yhteen kasaan, jotta näkisin tilanteen. Niitä löytyi sieltä täältä enemmän kuin odotin ja totesin miehelle, että olisi ehkä fiksumpaa, jos ne olisivat kaikki samassa paikassa jossain laatikossa. Saman tien mies lähti hakemaan puista viinipullolaatikkoa, jonne ryhdyin sovittelemaan pussukoita.

Tiesittekö muuten, että siemenpussi on saman levyinen kuin viinipullo? Näin on.

Yhdessä suunnittelimme laatikkoa uuteen uskoon ja hän ryhtyi nakertamaan sitä. Tästä versiosta puuttuu vielä kansi. Kuvaan sen tänne vielä sitten, kun mies luovuttaa sen minulle maalausta varten ja kun olen työni tehnyt.

Koska pusseja tuntui olevan riittämiin, ajattelin, että tänä keväänä ei siemeniä tarvitse juurikaan ostella. Vain pakolliset kasvimaalle tulevat ja piiankieli.

Kasvimaalla ajattelin kokeilla ensimmäistä kertaa iisoppia. Koska sitä oli tarjolla Isoäidin kasveissa, mietin että eihän kukaan yhtä pussia tilaa, joten tilasin saman tien muutaman muun. Mutta vain muutaman! Ja kaupasta ostin vain yhtä unikkoa…

Tästä se lähtee ja näillä mennään!

Kun tuossa aikaisemmin oli puhetta yllätyksistä, niin sellaisia todella silloin tällöin ilmestyy  ilahduttamaan puutarhassa. Yksi syy voi olla se, että sinne on siirretty jonkin verran kasveja vanhoista puutarhoista ja niiden mukana oleva multa saattaa sisältää yllätysten siemeniä.

Toissa kesänä ilmestyi kaksi minulle entuudestaan tuntematonta kasvia. Tummatulikukka tunnistettiin silloin täällä blogistaniassa. Se on kauniin keltainen ja siirsin sen viime kesänä loistamaan paremmalle paikalle.

Sitten ilmestyi sydänkulmaan joku outo kasvi, jossa on voimakas lehdistö. Se kasvoi kasvamistaan ja hätäilin jo, mikä lie ruttojuuri ja kiikutin sen rupusakin nurkkaan piiloon ja unohdin sen sinne.

Siellä kurjassa nurkkauksessaan tämä sitten ryhtyi viime kesänä tekemään kukkia. Oli melkoinen yllätys nähdä suuren lehtiruusukkeen keskeltä nousevat sirot purppuran väriset kukat.

Vähitellen pienet kukkavanat kasvoivat huomiota herättävästi ja kukkia ilmestyi aina uusiin “kerroksiin”.

Lopulta armahdin sen ja siirsin sen pihan perältä muiden samaan aikaan kukkivien joukkoon. Nyt nuo kaksi yllättäjää paistattelevat päivää vierekkäin.

Olen aikaisemminkin kummastellut tätä kasvia täällä, mutta vielä ei ole selvinnyt, mikä se on. Jos joku täällä piipahtava asiantuntija tunnistaa sen, niin olisin tosi kiitollinen tiedosta!

Muistelut ja muistiinpanot jatkuvat.

Varastoihini oli kerääntynyt joitakin perennojen siemeniä. Ymmärtämättä kunnolla, mitä niille pitäisi tehdä, tein jotain. Muistan, että kylvin niitä purkkeihin ja kun mitään ei tapahtunut, tyhjensin purkit kukkapenkkeihin. Joitain siemeniä kylvin suoraan penkkiin.

Kuten ennenkin, en muista, mitä meni minnekin. Kaikeksi onneksi jokunen on tähän mennessä selvinnyt.

Lehtosinilatva nousi heti seuraavana kesänä. Silloin se näytti herttaisen alba-kukkaisen yksilönsä ja viime kesänä lisäksi kaksi sinikukkaista yksilöä. Pidän tämän kasvin lehtien muodosta ja niiden virkeästä vihreästä väristä. Lisäksi kukat ovat herkän kauniit. Se on siis kaiken kaikkiaan täydellinen kasvi meikäläiselle.

Muistan, että myskimalvan siemenet itivät jo samana syksynä ja siirsin pikkuruiset taimet kukkapenkkiin. Alue tuli täysin myllättyä seuraavana vuonna (=sydänkulman teko) ja olin lähes varma, että kasvi katosi siinä rytäkässä. Siksi olikin iloinen yllätys viime kesänä, kun jalopähkämöiden välistä puski esille muutama myskimalvan kukka.

Myös unelmatädykkeestä tuli pienet alut, jotka siirsin penkkiin, mutta ne katosivat sen siliän tien.

Japaninakileijan (Aquilegia flabellata ‘Blackcurrant Ice’) siemenet niuhottivat eivätkä suostuneet yhteistyöhön. Tyhjensin multaiset purkit äärimmäiseen rupusakin nurkkaan häpeämään. Viime kesänä siellä sitten nolosteli pari pientä kukkaa.

Monia muitakin kylvöjä yritin, mutta kaikkia epäonnistumisia en sentään kehtaa täällä paljastaa…

Kuusirannassa pakkanen ylitti viime viikonloppuna 20 asteen, joten pysyttelin visusti sisätiloissa. Katselin ympärilleni ja totesin, että voisin ajankuluksi kokeilla huonekalujen siirtämistä toisiin paikkoihin.

Heti aluksi täytyy kertoa, että olen ottanut aivan ällistyttävän vähän valokuvia Kuusirannasta sisältä. Niinpä minun oli kysyttävä tyttäreltä, olisiko hänellä viime kesältä yhtään kuvaa. Laitan tähän alkuun yhden kännykällä otetun kuva paikasta, josta aloitin kalusteiden siirtelyn. Lapsen leluja on siinä kotoisasti pitkin lattiaa eikä tavarat muutenkaan ole aivan paikoillaan, koska vierailu aiheuttaa aina pientä siirtyilyä.

Aloitin kevyesti takanurkassa olevan pikkupöydän siirtämisellä toiseen paikkaan ja kokeilin täyttää tilaa muilla huonekaluilla.

Ensin sovittelin tätä kukkapöytää (vai mikä se on?) sen paikalle.

Se ei käynyt mitenkään päin, koska se oli liian pitkä. Seuraavaksi siirsin peililipaston siihen, mutta se ei ollut kivan näköinen pitkittäin eikä poikittain. Huvikseni kokeilin laittaa lipaston kulmittain ja, yllättävää kyllä, sehän kävikin siihen!

Vanha taulu ei sitten enää sopinutkaan sen yläpuolelle, joten sovittelin muita. Lopulta laitoin siihen taulun, jossa on pinkkejä ja keltaisia gladioluksia. Periaatteessa se sopi siihen, mutta värit hämmensivät. Sitten muistin kirppikseltä hankitun seinälampun, joka lojui nurkassa, koska se ei ollut löytänyt sopivaa paikkaa. Sovitin sitä ja sehän sopikin täydentämään taulua!

Lamppu toimii tuossa myös vanhan puusohvan lukuvalona.

Siinä se nyt on - uusi nurkkaus!

Tavaroiden vaihtaessa paikkaa tulee aina sama ongelma: tarvitaan jotain uutta! Nyt tarvitsen ehdottomasti muutaman uuden tyynyn ja sohvapeiton, nykyinen kun on alun alkaenkin ollut vain väliaikainen ratkaisu.

Ei kai tässä auta muu kuin lähteä kiertämään aleja!

Jotkut tekstit kutkuttavat sisintä ja näppäilevät syvällä sisimmässä olevia herkimpiä kieliä. Ne myös pistävät pohtimaan. Niin kuin nyt tämä ote 1600-luvulla eläneen nimettömän nunnan rukouksesta:

“Vapauta minut hillittömästä halusta panna kuntoon kaikkien toisten asiat. Tee minusta huolehtivainen, mutta ei äreä; auttavainen, mutta ei määräilevä. On tietysti sääli, etten voi käyttää kaikkia laajan viisauden varastojani, mutta tiedäthän Herra, että haluaisin loppuun saakka säilyttää edes muutamia ystäviä. Varjele minua selostamasta loputtomiin pikku yksityiskohtia - anna minulle siivet joilla pääsen asian ytimeen.”

—

“Varjele minut kohtuullisen herttaisena. En halua olla pyhimys - sellaisen kanssa on joskus hankala elää - mutta hapan vanha nainen on paholaisen huippuluomus. Suo minulle kyky nähdä hyviä asioita yllättävissä paikoissa ja lahjoja yllättävissä ihmisissä. Ja auta minua, Herra, armossasi kertomaan niistä heille itselleenkin.”

Miten noin lyhyessä tekstissä voi olla niin paljon asiaa ja miten siitä pystyykin tekemään niin paljon huomioita? Tuon kirjoittaja on nähnyt monenlaisia ihmisiä ja kokenut yllätyksiä. Hänen itsetuntemuksensa on kehittynyt pitkälle ja hän hyväksyy itsensä heikkouksineen päivineen - ei hän muuten olisi noin itseironinen mainitessaan käyttämättömät viisauden varastonsa suhteessa ystäviinsä.

Tekstistä on mielettömän helppo löytää samaistumisen paikat: huolehtivainen, mutta ei äreä (ainakaan aina!), auttavainen mutta ei määräilevä (miten osaisin hillitä?), kohtuullisen herttainen (edes joskus) ja muutama ystävä (kiitos!).

Ja kunpa loppuun asti välttyisin olemasta paholaisen huippuluomus, eli hapan vanha nainen.

Toivoo ,

Kuusirannan emäntä

(yltiöpositiivinen orvokki)

Tänään kuulin radiosta, että myyräkanta on nyt pienentynyt vuoden takaisesta, kuten oli arvioitukin. Keväällä kerroin useammassa postauksessa myyristä ja niiden tekosista, muun muassa täällä. Ne mellastivat näkyvästi koko talven eivätkä piitanneet lopulta edes ihmisistä. Kuten eivät hiiretkään.

Pihapiirin hanget oli viime talvena täynnä jyrsijöiden jälkiä ja paikoin oli tallattu myös selkeät käytävät. Hiiret näköjään käyttävät edelleen samaa kulkureittiä lintulaudan alle, sillä pihassa näkyi ohuessa lumessa tallatut polut.

Mutta nyt niiden vapaus on mennyttä…

Hieraisin aamukahvipöydässä silmiäni, kun katsoin ulos.

Kuusirantaan on asettunut ihan oma myyrien ja hiirien torjuja, VIIRUPÖLLÖ!

Siinä se istuskelee kaikessa rauhassa aivan hiirien kulkureitin yläpuolella. Se ei häiriintynyt lainkaan, vaikka närhet ja harakat syöksyivät sitä kohti ja yrittivät karkottaa pois paikaltaan. Se vain käänsi rauhallisesti päätään ja katseli niitä tyynesti - eikä höyhenkään värähtänyt.

Vertaansa vailla oleva aloitus päivälle! Tämä kokemus oli jotain niin upeaa, että en osaa sanoin enempää kuvata.

Se on täällä taas.

Marraskuu

taas tv syliin paiskoo

palavia halkojaan.

Marraskuu

käy ihmiskunta sormi suussa

kansakouluaan

vaan eihän täällä liekit uhkaa

täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan...

(Miljoonasade)

Viikonloppuna Kuusirannan peitti ohut lumiharso. Aurinko ei noussut kuusten latvojen yläpuolelle vaan paistoi matalalta puiden välistä. Sen lämpöä ei enää voinut tuntea.

Lammikko oli jo miehen painon kestävässä jäässä. Leikkasimme viimeisetkin perennat alas ja käänsimme ruukut nurin.

Penkki näytti tavallistakin kuluneemmalta, kun lumi oli patinoinut sen.

Kalalyhty oli saanut harson silmilleen.

Lintulaudat on nostettu paikoilleen ja iloiset ruokavieraat ovat saapuneet paikalle.

Kuvasta voi nähdä, miten kivet ovat vielä tässä vaiheessa lämpimämpiä kuin maa. Niinpä sydänkulman nupukivikaarella ei lumiharso vielä pysynyt.

Tässä vaiheessa löytyi pieniä väriläiskiä marjoista - japaninhappomarjoista ja ruusunmarjoista.

Ruusunmarjat olivat pakkasenpuraisemia, houkuttelevan suuria ja muhkeita. Teki mieli maistaa ja maistoinkin. Marja oli lempeän makea. Lopulta söimme melkein kaikki!

Ei anneta kaamoksen masentaa, vaan yritetään huomata ilon pilkahdukset myös marraskuisista päivistä.

Makoisaa marraskuuta kaikille!

Pari vuotta sitten tiaiset olivat olleet ahkeria. Vai eivätkö siemenet maistuneet ja ne sylkäistiin pois? Vai putosivatko ne vain ahmatin nokasta? Ne kuitenkin itivät hyvin. Silloin tiaisten kylvämiä auringonkukkia oli puutarhassa monta.

Toisin oli viime vuonna, kun puutarhasta ei löytynyt yhden yhtäkään auringonkukkaa. Se oli pienoinen pettymys, kun olin odotellut loppasuiden pudottamien siementen putkahtavan kasvamaan yllättävissä paikoissa.

Tänä kesänä odotin toivorikkaana auringonkukkia ja löysin lopulta eri puolilta viisi tainta.

Niistä kaksi oli viime viikonloppuna kukassa. Tässä ensimmäinen - parimetrinen.

Toinen oli lyhyempi, mutta sitäkin hauskemman näköinen.

Erilaisten tiaisten tirskahduksia ja piipahduksia kuuluu jo pihapiiristä. Ne ovat palanneet kotipaikalleen talveksi. On taas ruokinnan aloittamisen aika. Näinköhän jälleen menee satakunta kiloa auringonkukansiemeniä tänä talvena?

Kunpa jokunen niistä putoaisi otolliseen maaperään ensi vuoden syksyä ilahduttamaan!

—-

Pistän tänne vielä samalta viikonlopulta (26.-27.9) syyshavainnon, kun sen kuva puuttui aikaisemmasta perhospostauksestani.

Nokkosperhonen

Puutarhurointi on siitä mukava harrastus, että se kehittää kykyä iloita pienistä asioista. Iloa tuottavat asiat ovat usein luonnon järjestämiä yllätyksiä: uusi laji tai kasvin kiehtova kukinta, koko, muoto taikka väri.

Puutarhailijat ovat toki loistavia esimerkkejä ihmisistä, jotka jatkuvasti järjestävät itselleen hymyilyn aiheita tulevaisuuteen. Kun ensin hankkii sipuleita, mukuloita, siemeniä ja pikkutaimia, ja pistää ne maahan, voi alkaa odotella, mitä niistä kehkeytyy. Kun tulokas on sitten asettunut viihtymään ja kiittää kukinnalla, voi puutarhailija hihkua innolla: “minä tein sen, minun kukkani kukkii, minusta se tykkää!”

Muistatteko lapsuuden parhaan mansikkapaikan ojanpientareella tai siellä toisessa salaisessa paikassa…? Siitä ei kerrottu kuin parhaalle kaverille, jonka kanssa poimittiin makoisan mansikkamaidon ainekset. Jotkut marjat piileksivät niin ovelasti, että niitä ei huomannut ennen kuin katsoi tietystä kulmasta tai haromalla lehtiä. Voi sitä tyytyväisyyttä ja iloa, kun löytyi oikein punainen ja mehukas mansikka.

Nyt ovat metsämansikat saapuneet salaperäisesti sydänpenkkiin akileijojen, hopeatäpläpeipin ja jalopähkämöiden alle. Ilo purkautui riemunkiljahduksena, kun huomasin ne.

Pidin tätä henkilökohtaisena tervehdyksenä itselleni. Mansikkapaikka tuli lähelleni sydänpenkkiin. Ihanaa!

… missä muuten sinun mansikkapaikkasi oli?

Olen aiemmin kertonut, miten toissa kesänä istutimme 30 metriä taikinamarja-aitaa, yhteensä 120 tainta.

Alla olevassa kuvassa näkyy pätkä aitaa viime kesänä. Se oli jo kasvanut ihan mukavasti.

Arvatkaapas tykkäsivätkö myyrät siitä? Ikävä kyllä! Karmea totuus paljastui: myyrät olivat syöneet noin 100 tainta! Vain portin oikealla puolella oleva lyhyt aidanpätkä oli unohtunut niiltä popsimatta. Jälki oli kauttaaltaan tämän näköistä:

Toinen, mistä ne olivat kovasti tykänneet, oli mustialan ruusu. Se kun on melkein piikitön. Kolme mustialan ruusupensasta oli tuhottu täysin. Osittain oli vain pelkkiä tikkukasoja jäljellä:

Leikkasin pystyssä olevat oksat alas ja todellakin joka ikistä oksaa oli järsitty! Tässä menee sitten mustialan ruusuni kompostiin.

Myös juhannusruusuja oli syöty, vaikka niissä on piikkejä. Ne ovat kuitenkin selvästi hentopiikkisempiä kuin Robustat, joten ne kelpasivat myyrille. Onneksi eivät sentään aivan kokonaan.

Robustat siis säilyivät. Eihän myyrä karvakuonoaan viitsi paksupiikkiseen Robustaan työntää, joten se säästyi aivan koskemattomana.

Puutarhurin elämä ei ole yhtä auvoa, mutta onneksi on aina myös, ainakin pieniä,  ilon aiheita. Viimeksi sitä tuotti tämä julianesikko, joka hätäisenä jo esitteli nuppujaan. On sillä kiire! Onko niillä keväisin joku kilpailu: “minä ekana, eiku minä, minäpäs, minä!”.

Tämän ilopillerin myötä toivotan kaikille iloista vappua!