Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Kun tänään aamulla katsoin ulos, mietin, eikö tämä koskaan lopu. Puut olivat taas valkoisen uuden lumen peitossa. Sitten muistui mieleen vanha sanonta, että uusi lumi on vanhan surma. Koska vanha kansa on viisas kansa, uskon siihen.

Uskon vahvistukseksi laitan vielä muutaman kesäkuvan.

Huumaava kesä alkaa kultatyräkillä…

…ja jatkuu juhannusruusuilla.

Keskikesä punastuu pioneilla…

…sukeltaa ukonkellon siniseen…

…ja siitä lummelampeen.

Loppukesä hekumoi ruusuilla…

…ja kaikenlaisena, aina yhtä ihanasti!

Sydämelliset kiitokset kaikille teille, jotka lähditte käräjille kanssani! Siitä on ollut suuri apu mielialalle, kun odottelee isottelevan talven taipumista vesiä valuviksi noroiksi.

Edellisen postauksen kuusi on sillä paikalla, josta kaikki alkoi. Se on pihan kauimmainen nurkkaus, kaukana talolta ja silloisesta rakennusprojektista. Siellä tummien kuusten alla mietiskelin pihapiirin tulevia muotoja ja elementtejä, ja siellä alkoi itää puutarhan siemen.

Siisti sisätyöläinen tunsi tekevänsä jotain, kun löi lapion metsämaahan ja raivasi pöheikköä auki. Keskellä metsää työmaani oli pieni, mutta minulle se oli suurten haaveiden keskiö.

Paikalla oli näkynyt hirvien jälkiä, kun ne olivat suunnistaneet joelle. Sen perusteella annoin kulmaukselle nimen Hirvipolku. Nimen vuoksi aloin rakentaa paikalle polkua. Se tuli tuuhean kuusen vierelle ja kaartui kuusen muotoja mukaillen.

Tuosta on pian 10 vuotta ja nyt luonnonkivistä asentamani polku jää osittain kuusen oksien alle.

Ensimmäiset perennat haimme ojan varrelta. Kotkansiipisaniaiset olivat jo silloin hyvän kokoiset ja vuosi vuodelta ne kasvavat lisää ja siementävät uusia yksilöitä.

Paikalla on useita kiviä. Näyttävin niistä on suuri harmaa möhkäle, jonka poikki kulkee erivärinen muodostuma jääkauden jäljiltä.

Kivien ystävänä olen kerännyt niitä enemmänkin sinne. Nimitän kokoelmaa kivipuutarhaksi, vaikka se on vielä alkutekijöissään ja hahmottumaton. Ehkä se joku kesä vielä valmistuu (näkis vaan)!

Keväällä esille puskevat krookukset ja niiden seuraksi nousevat kevätvuohenjuurten lehtiruusukkeet.

Myös kaunis kevätkaihonkukka herää aikaisin ja kukkii krookuksen kaverina toukokuussa. Se viihtyy happamassa ja varjoisassa metsämaassa erinomaisesti ja sen kauniit lehtirönsyt koristavat maata koko kesän. Kevätkaihonkukka on yksi suosikkiperennoistani!

Hirvipolun alue sopii vain tietyille kasveille, sillä siellä on edelleen hyvin metsäiset olosuhteet.  Parhaiten leviävät erilaiset maanpeitekasvit; kevätkaihonkukan lisäksi maahumala, rentoakankaali ja varjoyrtti.

Erinomainen sopeutuja on myös kevätvuohenjuuri. En ole viitsinyt leikata sitä kukkimisen jälkeen vaan antanut sen valloittaa alaa vapaasti. On mukavaa, kun on joku kasvi, joka viihtyy vaatimattomissa oloissa varjossa. Se onkin levinnyt reippaasti ja piristää maisemaa touko-kesäkuun vaihteessa.

Ilokseni alppiruusu (Rhododendron ‘Nova Zembla’) innostui kukkimaan Hirvipolun varrella viime kesäkuussa.

Viime kesänä hankin joukkoon kaksi komeasinikuunliljaa. Ne ovat ihastuttavia ja toivon, että ne ottaisivat paikan omakseen pysyvästi.

Elokuun alkupuolella päärooliin tulevat nauhukset. Niiden juurille on kasvanut metsämansikkamättäitä, joiden alut ovat luultavasti vuosia sitten tulleet kotkansiipisaniaisten mukana ojan reunalta.

Vähitellen puutarhuroinnin siemen levisi lähemmäs taloa. Reviirini laajeni ja Hirvipolun rooli muuttui. Nykyisin sen sekalainen seurakunta jää pakosti vähemmälle huolenpidolle. Aluekin on jäänyt huomaamattomaksi, eikä monetkaan vierailijat huomaa sitä lainkaan. Se on kuitenkin tärkeä osa Kuusirantaa, pitäähän se sisällään puutarhan siemenen!

Koska olin viime viikonlopun kotosalla, niin viimeisimmät kuvat Kuusirannasta on otettu edellisenä viikonloppuna, eli aivan marraskuun lopussa. Maisema vaikutti yllättävän värikkäältä, vaikka mielessäni olin kuvitellut kaiken olevan pelkkää harmaata ja ruskeaa.

Varjoyrtin lehdet olivat kirkkaan vihreitä ja sehän pysyy ikivihreänä koko talven. Hopeatäpläpeippi oli oikein pirtsakan näköinen punaisine lehtiruoteineen ja valko-vihreine lehtineen.

Kanervien puna korostuu tähän vuodenaikaan. Kesän väriloiston keskellä ne näyttäisivät varmaan ihan haljuilta.

Haikeana mietin, että pian kaikki viimeiset värit peittyvät paksun valkean peitteen alle piiloon. Olen niitä ihmisiä, joka mieluummin katselee vaikka vähän himmeämpiäkin värejä kuin valkoista. Mutta minkäs teet, kun näillä leveysasteilla elelet! Nyt on luvattu kovasti kylmenevää, joten seuraavat kuvat ovatkin jo varmasti sävyiltään erilaiset.

Nyt toivotan valaisevaa Lucia-viikonloppua kaikille!

Marraskuun alussa lammikko oli miehenkestävässä jäässä. Nyt se on sula ja kirkas. Voisi aivan kuvitella, että pian lumme alkaa kukkia, kun vedessä näkyy nuppuja ja uusia lehtiä.

Koska jo parin viikon ajan on ollut reippaasti lämpöasteita, haeskelin viime viikolla kaupoista kukkasipuleita. Ensimmäisessä ei ollut, mutta seuraavassa jo oli - ja edullisesti: kaikki sipulit sai 70%:n alennuksella.

Sipulit olivat ekologisesti tarjolla: ne olivat suurissa laareissa, joista asiakas saattoi itse ottaa niitä paperipusseihin 10 kappaleen erissä. Pussiin piti merkitä sipulin nimi ja kappalemäärä.

Paperipussi sopii hienosti luontoon menevän tuotteen paketointiin. Olen joskus ihmetellyt, miten joissakin puutarhamyymälöissä on kasveille tarjolla vain paksusta muovista valmistettuja kasseja. Niiden hävittäminen on ongelma, kun en keksi niille mitään hyötykäyttöä sen jälkeen, kun olen saanut kasvit perille. Onneksi useimmissa myymälöissä on paperikassit, jotka sopivat mainiosti biojätteen keräämiseen.

Hillitsin itseni mestarillisesti laarien äärellä, enkä ottanut kuin yhdenlaisia valko-sinisiä krookuksia (Prince Claus) ja narsisseja (Hawera) sekä kahdenlaisia tulppaaneja (Cream Perfection ja Queen of Night). Lisäksi paperikassiin solahti vain pari pussia punaisia tulppaaneja ja valkoisia hyasintteja.

Viikonlopun aikana tein syksyisiä puutarhatöitä normaalisti. Ilma oli niin lämmin, että marraskuista vaatekertaa piti vähentää. Nautin suunnattomasti pihalla puuhailusta. Harmi vain, että se loppui kovin lyhyeen, kun pimeä tuli niin varhain.

Hämärän laskeutuessa valoköynnökset syttyvät. Etualalla oleva kuusi odottaa vielä kynttilöitä. Ne laitetaan vasta joulukuussa.

Valoköynnöksiä ei kesällä näe. Ne ovat pimeän syksyn ylellisyyttä.

Viime vuonna (näköjään melkein samoihin aikoihin marraskuussa) kokosin talon edustan talviruukkuihin materiaalia pelkästään luonnon antimista. Tänä vuonna tehtävä oli vähän helpompi, sillä pistin yhden kellokanervan mukaan väriä antamaan.

Perinteinen kellokanerva on edelleen kanervasuosikkini, vaikka kaupat ovatkin tänä syksynä olleet tulvillaan callunoita. Sanotaan, että callunan suosio perustuu siihen, että se on vähän kestävämpi kuin kellokanerva. Minulle sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä unohdan kuitenkin hoitaa niitä. Eli unohdan kastelun. Jos ne eivät pääsisi kuivumaan ennen jäätymistä, ne säilyttäisivät kukkansa kevääseen asti.

Värjättyjä callunoita en ole ymmärtänyt lainkaan. Esimerkiksi siniset tai oranssit kanervat näyttävät minusta todella kummallisilta, vaikka saisihan niillä helposti väriä syyspuutarhaan.

Kellokanerva pitäisi istuttaa ilman ruukkua, mutta minä pistin kanervan ruukkuineen päivineen tuohon isompaan ruukkuun. Näin siksi, että isossa ruukussa ei ole multaa lainkaan, jotta se säilyisi ehjänä talven yli.

Ruukussa on lisäksi rautalankaviritelmä, johon saa pujotettua havuja ja muita oksia.

Yksi kellokanerva pääsi puutarhapöydälle ja se saikin aivan oman ’suojaruukun’.

Hiukan epäilen, että on saattanut suojaruukku hajota tällä viikolla. No, onneksi ei ollut arvokas hankinta!

Se on täällä taas.

Marraskuu

taas tv syliin paiskoo

palavia halkojaan.

Marraskuu

käy ihmiskunta sormi suussa

kansakouluaan

vaan eihän täällä liekit uhkaa

täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan...

(Miljoonasade)

Viikonloppuna Kuusirannan peitti ohut lumiharso. Aurinko ei noussut kuusten latvojen yläpuolelle vaan paistoi matalalta puiden välistä. Sen lämpöä ei enää voinut tuntea.

Lammikko oli jo miehen painon kestävässä jäässä. Leikkasimme viimeisetkin perennat alas ja käänsimme ruukut nurin.

Penkki näytti tavallistakin kuluneemmalta, kun lumi oli patinoinut sen.

Kalalyhty oli saanut harson silmilleen.

Lintulaudat on nostettu paikoilleen ja iloiset ruokavieraat ovat saapuneet paikalle.

Kuvasta voi nähdä, miten kivet ovat vielä tässä vaiheessa lämpimämpiä kuin maa. Niinpä sydänkulman nupukivikaarella ei lumiharso vielä pysynyt.

Tässä vaiheessa löytyi pieniä väriläiskiä marjoista - japaninhappomarjoista ja ruusunmarjoista.

Ruusunmarjat olivat pakkasenpuraisemia, houkuttelevan suuria ja muhkeita. Teki mieli maistaa ja maistoinkin. Marja oli lempeän makea. Lopulta söimme melkein kaikki!

Ei anneta kaamoksen masentaa, vaan yritetään huomata ilon pilkahdukset myös marraskuisista päivistä.

Makoisaa marraskuuta kaikille!

Piti jo eilen laittaa tänne viikonlopun kuvia, mutta näytti ajatuksen systeemi olevan poissa käytöstä.

Joka tapauksessa nyt laitan tällaisen tilannekuvan sunnuntailta. En aivan ehtinyt sankinta lumisadetta saada kuvaan, mutta tämäkin jo vähän kertoo, miten lumisilppua tuprutti.

Syksyinen lumisade aina yllättää minut, mikähän siinä onkin? Ehkä optimistisesti kuvittelen, että kesä jatkuu peräti marraskuulle asti ja vasta sitten on alettava kunnolla syystöitä tekemään. Venytän kesää ja alkusyksyä äärimmilleen… Miten pohjoisessa osataan ja maltetaan alkaa syystöihin riittävän ajoissa?

Ikuisena optimistina kiertelin vielä pihaa etsiskellen jotain kukkivaa.

Pensashanhikki ei koskaan nöyrry ensimmäisten pakkasten ja lumien alle, mutta nyt takana on jo niin paljon kylmää, että sekin alkoi näyttää nääntyneeltä.

Pienen pikkutalvion kukan löysin, kun melkein suurennuslasin kanssa etsin.

Keto-orvokit ovatkin sitten varsinaisia sinnittelijöitä.

Joskus kesällä pistin äkillisestä päähänpistosta keto-orvokin ruukkuun ja tuulimyllyn seinustalle roikkumaan. Siinä tuo kukki vieläkin. Ihan uskomaton elinvoima!

Mitä parhainta viikkoa kaikille syksyn sinnittelijöille!

Saavuimme lauantaina Kuusirantaan hiukan puolen päivän jälkeen. Menin tapani mukaan heti puutarhakierrokselle ja aloitin lammelta. Yllättäen sen pinnalla oli jääriitettä - oli siis ollut kylmä yö.

Siitä osasin odottaa, että kesäkukille saa jättää jäähyväiset.

Niistä luottokukkani on piiankieli. Olen ostanut sen siemeniä joka kevät, ja teen niin vastakin. Sen kasvattaminen on niin tavattoman helppoa: siemenet keväällä suoraan maahan ja se on siinä.

Nyt oli aika luopua siitä tältä kesältä.

Piiankielen takana kannon nokassa on ruukku. Huomasin juuri, että sehän onkin varsinainen tuliruukku, kun olin laittanut siihen tulikruunun täydennykseksi tulikellukkaa.

Tulikellukan lehdet olivat vielä vähän huurteessa.

Tulikruunu oli minulle uusi kesäkukkatuttavuus. Ne olivat kesällä alessa ja ostin niitä saman tien useampaan ruukkuun.

Ostaessani vain muutamassa taimessa oli nuppu. Pidin kuitenkin sen tummanvihreistä ja napakoista lehdistä. Minusta jo ne pelkästään olivat koristeelliset. Kun kukkia sitten alkoi tulla, ne kehittyivät jännästi: niissä oli ensin keltaista ja punaista sekaisin, mutta vähitellen ne muuttuivat kokonaan punaisiksi.

Olisin voinut lyödä vaikka mitä vetoa, että en ollut milloinkaan nähnyt tulikruunun kukkaa aikaisemmin. Mutta uskokaa tai älkää, kun tein tuota kollaasia, alkoi takaraivossani kehittyä outoja muistikuvia. Niiden pakottamana kävin tarkistamassa keväiset, aivan itse ikuistamani, Portugalin kuvat.

En kyllä ole koskaan väittänytkään pärjääväni vedonlyönnissä…

Yhden tulikruunun laitoin myös kivipylvään nokkaan.

Elokuun lopulla siihenkin oli ilmestynyt muutama kukka, joten nappasin kuvan.

Tämä onkin sitten kautta aikojen viimeinen kuva tuosta pylväästä. Itse latomani ihmeellinen kivipylväs oli nimittäin viime viikonloppuna kaatunut. 

Olisivatko tuulet olleet niin kovia, että omituinen ladontani ei kestänyt? Vaikka yllättävän pitkään se kyllä kesti. Olen aikaisemmin esitellyt pylvästä tänä vuonna täällä ja kaksi vuotta sitten täällä.

Ensi vuonna täytyy varmaan pystyttää uusi pylväs, kun jotenkin tykkäsin siitä. Ja ensi kesänä ehkä hankin noita tulikruunujakin, tykkäsin nimittäin niistäkin.

Halla ja Ruska - ne voisivat olla vaikkapa lasten nimiä, siinä missä Pilvi ja Pyry. Vaan eipä taida allakassa olla niitä mainittu. Tähän allakan aikaan ne ovat kuitenkin ajankohtaisia.

Viime viikolla oli Halla tehnyt pienen vierailun puutarhassa. Sen paljasti raitakuunlilja selvin merkein. Myös kirjokuunliljassa ja komeasinikuunliljassa näkyi jälkiä kirpakasta vierailijasta, mutta ne olivat vielä kohtalaisessa kunnossa. Halla lienee siis ollut pelkällä pikavisiitillä.

Vihreät kuunliljat Halla oli jättänyt rauhaan ja ne olivat edelleen voimissaan. Nuppujakin oli avautumassa.

Unkarinsyreeni oli saanut uuden värityksen ja sen lehdet olivat osittain muuttuneet luumunsävyyn. Siitä päättelin, että Ruska on saapunut kyläilemään.

Katselin ympärilleni, näkyisikö puutarhassa muita Ruskan maalaamia kasveja, ja tein näkemästäni kollaasin. Siinä esiintyvät vuorenkilpi, kotkansiipi, unkarinsyreeni, korallikanukka ja pensasmustikka.

Vuorenkilven punaisiksi värjäytyneet lehdet ovat aivan uskomattomat. Voi jestas, miten tykkään tuosta kasvista, joka keväällä ilahduttaa vihreydellään ja kesällä rehevyydellään, ja jota Ruska haluaa maalailla syksyllä oikein värikkääksi! Sen vertaista ei oikein ole toista.

Toivon Ruskan vierailun vielä jatkuvan.

Onko Ruska maalailemassa sinun puutarhassasi?

Metsäpuutarhaa rajaa yhdeltä suunnalta joki ja metsä, ja kolmelta suunnalta metsä. Piha ja puutarha ovat siis sulkeutuneet metsän sisälle. Ei tarvitse ottaa kuin muutama askel, kun voi jo pujahtaa havupuiden siimekseen.

Metsän ja puutarhan rajavyöhyke on aiheuttanut mietintämyssyssä töitä. Raja ei mielestäni voi olla kovin täsmällinen, ettei sopusointu katoaisi. Puutarhan ja metsän pitäisi kohdata toisensa mahdollisimman harmonisesti. Niinpä raja on häilyvä ja vapaamuotoinen, ja joskus voi olla vaikea määrittää, mihin puutarha päättyy ja missä metsä alkaa.

Itäpuolella rajana on eräänlainen seinä, jyrkkä mäntyinen mäki, mikä asettaa aivan erityiset vaatimukset puutarhalle. Sateiden mukana mäeltä näet valuu happamat ainekset alas istutuksille, joten kasvien on joko viihdyttävä happamassa maassa tai sitten kalkkia on lisättävä runsaalla kädellä.

Muutamia valaisimia on asennettu “maamerkeiksi” metsän ja puutarhan väliin. Ne auttavat pimeinä iltoina myös suunnistamaan alueella oikein. Korvessahan pimeys on etenkin kuuttomina öinä tosi pimeää, mikä oli kaupunkilaislikalle aikanaan valtava shokki.

Kaivon takana, puutarhan rajalla, on pieniä havukasveja. Askeleen päässä niistä alkaa sienimetsä. Kantarelleja ja suppilovahveroita voisi ehkä pitää metsässä olevan puutarhan lisäbonuksena.

Toinen jalka puutarhassa ja toinen metsässä mies noukkii joka syysviikonloppu itselleen sienikastikkeen ainekset. Ja väittää, että “helpolla hyvää”. Hmm, makunsa kullakin.

Hyvää viikonloppua!