Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Vihreä-musta -haasteeseen on puutarhaihmisen ihan pakko osallistua.

Yritin eräänä kesäisenä korentopäivänä pysäyttää kamerani muistiin sinistä metallinhohtoista sudenkorentoa, mutta tuo lentäjä (ilmeisesti neitokorento) suhahteli ohi niin vikkelästi, että toiveeksi se jäi. Kuvat lopulta esittävät lähinnä vain joen kasvillisuutta.

Yksi korento sentään pysähtyi lähilehdelle, mutta se näyttää paljon vaatimattomammalta kuin sininen suhahtelija.

Lisää vihreää ja mustaa Periferiassa vaikuttavalla Inkiväärillä.

Tänä vuonna on voimakas tykkylumitalvi. Tykky on lujasti puihin kiinnitarttunutta lumikertymää. Etelä-Suomessa tykkylumet eivät yleensä kestä pitkään, kun suojasääjaksot sulattavat lumet puista pois. Nyt poikkeuksellisesti puut ovat jo viikkokausia kaartuneet painavina maata kohti. Viimein ne ovat nojautuneet sähkölinjojen päälle ja aiheuttavat sähkökatkoksia.

Lähdimme sunnuntaina kulkemaan “linjoille”.

Kuljimme kotoista tielinjaa eteenpäin.

Pikkukuusi on vaipunut näkymättömiin.

Tykky lepää painavana männyn oksilla.

Lähdimme seuraamaan sähkölinjaa.

Tässä se kulkee lammikon yltä.

Männyn takaa linja poikkeaa tien toiselle puolelle.

Tuosta irtaantuu Kuusirannan oma sähkölinja.

Sinne suurten kuusten taakse, metsän siimekseen kulkee sähkölinja, suoraan metsäpuutarhan sydämeen.

Että tällaisia värikuvia tällä kertaa !

Tänään kuulin radiosta, että myyräkanta on nyt pienentynyt vuoden takaisesta, kuten oli arvioitukin. Keväällä kerroin useammassa postauksessa myyristä ja niiden tekosista, muun muassa täällä. Ne mellastivat näkyvästi koko talven eivätkä piitanneet lopulta edes ihmisistä. Kuten eivät hiiretkään.

Pihapiirin hanget oli viime talvena täynnä jyrsijöiden jälkiä ja paikoin oli tallattu myös selkeät käytävät. Hiiret näköjään käyttävät edelleen samaa kulkureittiä lintulaudan alle, sillä pihassa näkyi ohuessa lumessa tallatut polut.

Mutta nyt niiden vapaus on mennyttä…

Hieraisin aamukahvipöydässä silmiäni, kun katsoin ulos.

Kuusirantaan on asettunut ihan oma myyrien ja hiirien torjuja, VIIRUPÖLLÖ!

Siinä se istuskelee kaikessa rauhassa aivan hiirien kulkureitin yläpuolella. Se ei häiriintynyt lainkaan, vaikka närhet ja harakat syöksyivät sitä kohti ja yrittivät karkottaa pois paikaltaan. Se vain käänsi rauhallisesti päätään ja katseli niitä tyynesti - eikä höyhenkään värähtänyt.

Vertaansa vailla oleva aloitus päivälle! Tämä kokemus oli jotain niin upeaa, että en osaa sanoin enempää kuvata.

Lauantain ja sunnuntain välinen yö oli kylmä. Aamulla lämpötila oli vielä pakkasen puolella ja lähdin piristävälle aamukierrokselle vähän väristen, hrrr.

Pihalammikko oli jäässä.

Melkein kaikki kasvit olivat huurussa ja jotkut niistä oli todella kauniita. Etenkin maksaruohokasvit olivat uskomattoman upeita. Ihan unohdin palella, kun katselin niitä.

Pikkutalvio (Vinca minor)

Syysmaksaruoho (Sedum spectabile ‘Matrona’)

Ruusujuuri (Rhodiola rosea)

Kaukasianmaksaruoho (Sedum spurium ‘Schorbussen Blut’)

Kaukasianmaksaruohon ylle tarttuneet kiteet olivat kuin sokerikoristeita.

Voin vain taas kerran ihailla ja ihmetellä luonnon taideteoksia! Niistä ihminen on varmaankin ottanut mallia, kun on kehitellyt koristeluja kakkuihin ja kiiltokuviin.

Pari vuotta sitten tiaiset olivat olleet ahkeria. Vai eivätkö siemenet maistuneet ja ne sylkäistiin pois? Vai putosivatko ne vain ahmatin nokasta? Ne kuitenkin itivät hyvin. Silloin tiaisten kylvämiä auringonkukkia oli puutarhassa monta.

Toisin oli viime vuonna, kun puutarhasta ei löytynyt yhden yhtäkään auringonkukkaa. Se oli pienoinen pettymys, kun olin odotellut loppasuiden pudottamien siementen putkahtavan kasvamaan yllättävissä paikoissa.

Tänä kesänä odotin toivorikkaana auringonkukkia ja löysin lopulta eri puolilta viisi tainta.

Niistä kaksi oli viime viikonloppuna kukassa. Tässä ensimmäinen - parimetrinen.

Toinen oli lyhyempi, mutta sitäkin hauskemman näköinen.

Erilaisten tiaisten tirskahduksia ja piipahduksia kuuluu jo pihapiiristä. Ne ovat palanneet kotipaikalleen talveksi. On taas ruokinnan aloittamisen aika. Näinköhän jälleen menee satakunta kiloa auringonkukansiemeniä tänä talvena?

Kunpa jokunen niistä putoaisi otolliseen maaperään ensi vuoden syksyä ilahduttamaan!

—-

Pistän tänne vielä samalta viikonlopulta (26.-27.9) syyshavainnon, kun sen kuva puuttui aikaisemmasta perhospostauksestani.

Nokkosperhonen

Kuusirannassa on ollut tavallista enemmän perhosia tänä kesänä ja olen onnistunut näkemään useampia lajeja kuin koskaan.

Olen iloinnut perhosten bongauksesta kuin pieni lapsi ja yrittänyt kuvata niitä. Tavattoman nopeina pyrähtäjinä se ei ole aina onnistunut. Silmiini on osunut muun muassa neitoperhonen ja suruvaippa mutta kameran linssi ei tavoittanut niitä.

Seuraavassa on kuvia perhosista kohtaamisjärjestyksessä. Tunnistukset eivät ole varmoja, joten otan korjaukset ilolla vastaan.

Metsänokiperhosia lobelialla.

Olisikohan tässä orvokkihopeatäplä metsäapilalla?

Ohdakeperhonen värililjalla.

Sitruunaperhonen orvokilla.

Tuntematon beige resupekka valkoapilalla.

Helminukkajäkkärällä lepäsi pieni perhonen, joka saattaa olla loistokultasiipinaaras.

Herukkaperhonen ahkeraliisalla.

Amiraali oli laskeutunut helminukkajäkkärälle.

Perhosten bongaus oli hauskaa ja vei ajatukset pois tekemättömistä puutarhatöistä! Toisaalta perhosten viihtymiseen ei taida tarvita täydellistä ja viimeiseen asti hoidettua puutarhaa, ehkä pikemminkin päinvastoin. Nyt siellä on ilmeisesti perhosille mieluisia kasveja. Mietin, olisiko helminukkajäkkärä yksi sellainen, sillä vaikutti siltä kuin siinä olisi jatkuvasti istuskellut perhosia.

Kaunis kesä oli tuonut paljon kaikenlaisia lentäjiä paikalle. Seurailin kiinnostuneena myös sudenkorentoja, mutta niiden kuvaaminen ei onnistunut. Toivottavasti näitä kaikkia riittää vielä tulevina vuosinakin!

Viimeksi, kun olimme kävelyllä Kuusirannan puutarhassa, käännyimme portilta vasemmalle. Ajattelin viedä teidät tällä kertaa toiseen suuntaan.

Heti oikealla on pajukehikko, johon puutarhan emäntä ei ole tänä vuonna jaksanut istuttaa minkäänmoista köynnöstä. Niinpä luonto ratkaisi asian ja ryhtyi kasvattamaan siinä keto-orvokkeja. Siihen on asettunut vaalea perhonen, joka muistuttaa lanttuperhosta. En tiedä, millä perusteella lanttuperhosia tulisi puutarhaan, mutta lanttuja meillä ei kasva, joten joko se ei ole lanttuperhonen tai sitten lanttuperhonen ei tarvitse lanttuja liihotellakseen ympäriinsä.

Perhosen silmin lammikolla voisi näyttää tällaiselta.

Tarkempi silmäys lammikon reunalle paljastaa jotain kamalaa! Tällainen kammottava hirviö oli siinä vahtimassa kudontatyötään.

Kudottu tekele oli, ei suinkaan pyydys niin kuin ensin ajattelin, vaan lastenkammari! Siellä liikuskeli läjäpäin pikkuhirviöitä ja niitä kutoja vahti herpaantumatta.

Kuvaamiseni loppui siihen ja hypähdin kiljuen ja väristen kauemmas. Olen koko aikuisikäni kärsinyt hämähäkkikauhusta (araknofobia), mutta tavalliset pikku hämähäkit, jotka vilistävät pirtin portailla eivät ole enää aiheuttaneet kammon väristyksiä. Nyt tämä isokokoinen hämähäkki palautti kauheat tuntemukset takaisin. Tällä hetkelläkin, kun kirjoitan tätä, kylmät väreet kulkevat pitkin ja poikin ihoani.

Kaikkia muita eläimiä olen tähän mennessä suvainnut puutarhassani, mutta tässä tuli stoppi. Tuon hämähäkin pesue ei sinne sovi. Mies hävitti sen pesän ja keksi hyvän paikan sille. Loiskis vaan ruutanoiden ruoaksi!

On lammikossa sentään jotain ihastuttavaakin. Siellä loistaa punainen täplä.

Saanko esitellä: Nymphaea ‘James Brydon’!

Tämä kesä on Kuusirannassa ollut kaunis ja otollinen monille kasveille ja vihdoin lumpeenikin kukki ja lisää nuppuja on tulossa.

Osmankäämeissä on pamput viittä vaille valmiit. Vesi on kirkas niiden alla. Siellä ahvenkaverukset paistattelevat päivää auringon lämmittämässä vedessä.

Melkein polun päässä on sisiliskokivi. Onkohan siellä ketään kotona?

Nostetaan pikkukiveä… Jaaha, pikkupiiperot eivät halunneet kuvaan, vaan vilistivät kiveä alas sen minkä kintuistaan pääsivät!

Tässä vielä yksi söpöistä liskoista erään kesävieraan kädessä.

Kulkemamme polku päättyy sorapolun ja liuskekivipolun risteykseen, jonka kulmauksessa olen tänä kesänä jatkanut kukkapenkin rakentelua.

Ehkä jatkamme tästä vielä myöhemmin johonkin suuntaan. Nyt kuitenkin toivotan kaikille kanssakulkijoille hyvää loppuviikkoa!

Lähtisimmekö tällä kertaa kävelylle metsään? Näin kun olemme metsäpuutarhassa, sinne ei ole edes pitkälti matkaa, sillä sehän kohoaa aivan vieressä.

Lähtöpaikkamme on siinä mihin viimeksi jäimme, kun perhonen astui varpaille. Astelemme raparperin vieritse pihatielle.

Oikealla puolella on alue, johon aikanaan laitoin metsäpuutarhan ensimmäiset istutukset. Rakensin sinne luonnonkivistä polun. Sen nimeksi tuli Hirvipolku, koska oli merkkejä siitä, että hirvet olivat kulkeneet sillä kohtaa säännöllisesti.

Nyt siellä on kukassa komeasinikuunlilja.

Käännymme vasemmalle ja suuntaamme ylöspäin. Katseen kiinnittää miehen tämän kesän projekti: heinäseipäistä rakennettu riukuaita.

Tien varrella kasvaa jotain keltaista, jota en tunne.

Metsästä löytyy valoisilta paikoilta sinisiä kelloja (olisivatko kurjenkelloja?) ja suuria saniaiskasvustoja.

Ykskaks edestä löytyy ämpäri, jonka pohjan peittää viime syksynä pudonneet lehdet ja kunnon sieniveitsi.

Mikähän on ämpärin tarina? Saiko joku sienettömässä metsässä samoilusta niin tarpeekseen, että päätti sen olevan vihoviimeinen kerta jolloin ämpäriä kuljettaa ympäriinsä? Vai kirposiko se huomaamatta metsän huumaamalta harhailijalta, joka ehkä tänä syksynä etsiskelee turhaan ämpäriään? Mitä sinä arvelet?

Sieniä emme mekään kohtaa, mutta näitä sinisiä metsän antimia otamme talteen.

Tällä kertaa en ollut riittävän nopea kameran kanssa, ja niin ensimmäiset palat luomupiirakasta ehtivät kadota parempiin suihin.

Mielikuvitusmatkan päätteeksi ota palanen mustikkapiirakkaa ennen kuin se loppuu kokonaan!

Eräänä iltana yksinäinen telkkäneito istuskeli muutaman metrin päässä meistä grillatessamme. Miksi tuo arka lintu oli niin rohkea, ettei piitannut meistä ihmisistä lainkaan? Mietin, onko se pesinyt, ja nyt menettänyt poikasensa. Olen aikaisempina vuosina joutunut seuraamaan vesilintujen taisteluja lentokyvyttömien poikastensa puolesta, joita erilaiset nisäkkäät saalistavat. Tänä vuonna siellä on nähty ilveksiä, joten se voisi hyvinkin olla syynä linnun yksinäisyyteen.

Telkkä katseli veden ympäröimältä kiveltä puolelta toiselle. Ehkä ympäristö vaikutti turvalliselta, kun aivan rannalla istui iloinen lintu, joka houkuttelee muita luottavaisina lähelle.

Toukokuun puolivälissä hankimme pihalampeen kaloja, ruutanoita ja ahvenia. Niitä oli kaikkiaan ehkä satakunta. Pari viikkoa sitten pyörin lammen ympärillä ja katseeni etsi kaloja. Ei mitään! Yhtäkään kalaa ei näkynyt, vaikka tähystelin kuinka tarkkaan. Seuraavana päivänä seurasin tilannetta uudestaan. Ei vieläkään mitään.

Hiljainen oli lammikko, kunnes mies otti ja ravisteli lampeen aseteltuja havunoksia. Niiden alta pyrähteli esille arkoja pikkukaloja.

Ei näkynyt iloista uiskentelua. Kun ne huomasivat meidän liikkuvan lammen ympärillä, ne pyrähtivät kauemmas ja piiloon. Kaikesta huomasi, että ne olivat tosi säikkyjä. Teimme karkean arvion lukumäärästä ja niitä oli enää noin puolet entisestä. Suurimmat kalat olivat kadonneet. Mitä oli tapahtunut? Kadonneet kalat eivät olleet kuolleet lampeen. Silloinhan siellä olisi kellunut ruutanoita vatsa ylöspäin.

Naapurin isäntä tiesi informoida meitä. Pikku joessamme oli saukkoja, mikä oli uutta. Majavien majailu on ollut tiedossa, sillä niiden timpurinjälkiä on näkynyt aivan metsäpuutarhan liepeillä. Saukoista emme ole tienneet.

Saukolla on hauska latinankielinen nimi: Lutra lutra. Wikipedian mukaan se myös vaikuttaa aika vekkulilta kaverilta. Ne näet saattavat leikkisinä eläiminä vaikkapa laskea mäkeä lumipenkalta joen jäälle öisin. Tunnetaan myös tapauksia, joissa normaalisti ihmisarka, mutta seurallinen saukko on hakeutunut ihmisasunnoille, varsinkin jäätyään syystä tai toisesta yksin.

Todennäköisesti saukko oli käynyt pihalammella kalassa. Se saattaa olla syypää myös vesilintujen poikasten vuosittaiseen katoamiseen.

Kumpaa nyt sitten on hauskempi seurata, saukkoa vai ruutanoita? Saukko on Suomessa uhanalainen ja täysin rauhoitettu eläin. Ruutanoita sen sijaan riittää, ei tarvitse kuin hakea. Niin on meille luvattu. Mukavaa olisi seurata kumpaakin lajia ja vesilintuja myös, mutta ehkä se ei ole mahdollista.

Pian ruutanat rauhoittuivat ja siihen auttoi ranskanleipä. Kummasti ruoan heittäminen suun tuntumaan kesyttää! Juhannuksena ei tarvinnut kuin mennä lammen rannalle, niin kalat kiiruhtivat kerjuulle.

Tähän asti lammikossa on voinut seurata muun muassa vesiliskoja ja sammakoita. Silti kalat ovat tuoneet mukanaan aivan uutta hauskuutta, jota seurata siellä.

Metsäpuutarhan pihalammen ympärillä alkaa hiljalleen näkyä pieniä kevään merkkejä. Oli mukava yllätys huomata, että sinne oli ilmaantunut suo-orvokkeja.

Rentukatkin aloittelevat kukintaansa varovasti. Sen kaikki kukkaset olivat kääntyneet aurinkoon päin. Taustalla loistaa pihapiirin ensimmäinen narsissi. Tuolla paikalla ei aikaisempina vuosina olekaan narsissi kukkinut, vain pelkkiä lehtiä on ollut näkyvissä. Toisaalta en muista myöskään istuttaneeni narsissia sinne. Ehkä se on tullut mullan mukana.

Tässä narsississa on oikea kunnon torvi.

Pieniä sammakoita hyppelehti lammen kivillä ja korsilla.

Lammelle tuli viikonloppuna myös muuta elämää. Mies kävi naapurin isännän kanssa hakemassa katiskallisen ruutanoita. Lauantaina katiskassa ei ollut yhden yhtä kalaa, mutta sunnuntaina se oli aivan täynnä. Vaikutti siis siltä, että joko ruutanoita on paljon tai ei ollenkaan.

Syy moiseen selvisi, kun seurasimme ruutanoiden menoa lammikossa.

Ne ovatkin laumasieluja! Kun ne laskettiin veteen, ne kerääntyivät uimaan parvessa. Siellä parvi lähti heti liitelemään hienoja ympyröitä ja kahdeksikkoja ja tutustui uuteen kotiinsa! Siitä päättelimme, että ne menevät iloisesti parvessa katiskaankin.

Altaaseen tuli myös muutama ahven. Ne eivät olleet lainkaan yhtä ihastuneita vaan hakeutuivat omiin oloihinsa nyhjöttämään.

Näin on sitten hankittu ihka ensimmäiset kotieläimet Kuusirantaan!