Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Pojalta saamani hyasinttiasetelma alkaa olla parhaimmillaan.

Valkoinen hyasintti on minulle kotosalla uusi tuttavuus. Hyasinttini ovat aina olleet perinteisen vaaleanpunaisia. Odottelin kiinnostuneena, millainen tuoksu tässä on, sillä rakastan hyasintin tuoksua jouluna. Ei haittaa vaikka saan päänsäryn; kierrän ongelman siirtämällä kukan toiseen huoneeseen, jossa en oleskele säännöllisesti.

Nyt kun kukat ovat auki, on todettava, että valkoinen hyasintti on kauniimpi kuin punainen sisarensa, mutta tuoksussa se häviää selvästi. Valkoinen ei tuoksu joululle!

Toisaalta, eihän sitä jouluntuoksua enää kaipaakaan, kun joulu on jo SELVÄSTI ohi. Vai mitä merkitsee, kun ensimmäinen siemenluettelo tipahti jo eilen postiluukusta?

Kevättähän se merkitsee! Koskaan ei ole liian aikaista aloittaa keväinen puutarhasuunnittelu. Eihän?

Se oli vuonna 2004, kun kerran heräsin unesta sellaisella hetkellä, että muistin unen selvästi. Koin jotain kummallista.

Unessa oli puutarha, jonka tunsin hyvin, sillä olin ollut siellä monet kerrat. Olin kulkenut, katsellut ja rakentanut sitä. Olin istuttanut sinne puita, pensaita ja kukkivia kasveja. Rakennuksen takana nousi kallio, jonka päälle olin rakentanut pienen kukkamaan, vaikka paikka oli aika karu. Olin kuitenkin tehnyt määrätietoisesti työtä sen eteen, että kasvit voisivat kasvaa siinä. Olin raivannut aluetta ja tuonut sinne muhevaa multaa ja siemeniä. Pian siellä alkaisi kukkia jotain. Odottelin uteliaana kukintaa, jota en ollut vielä nähnyt. Aurinko paistoi. Rakennuksen seinustalle, aivan kallion alapuolelle, olin istuttanut pensaita, jotka olivat asettuneet siihen kauniisti. Mietin, että ne ovat nyt hyvinvoipia, mutta jos niitä ei hoida, ne rapistuvat.

Herätessäni tunsin unimaailman ympärilläni voimakkaana. Ajatukset vilistivät mielessäni miettiessäni missä olin ollut. Mikä oli se puutarha, joka oli niin tavattoman tuttu, että pystyin vaivattomasti palauttamaan sen mieleeni, mutta josta en muistanut, missä se oli? Kävin mielessäni läpi lapsuuden maisemat, retket ja kesälomat, mutta en saanut paikkaa mieleeni. Miten sellaisen voi unohtaa? Kuvailin miehellekin paikan, sillä tunsin, että hän oli ollut jotenkin mukana siellä, mutta hänkään ei tunnistanut maisemia.

Unipuutarha kalvoi ja kiehtoi mieltäni päiväkausia. En ole koskaan aiemmin nähnyt niin elävää ja selkeää unta. Pystyin palauttamaan sen mieleeni helposti, ja pystyn edelleen. Myös ne tuntemukset, mitä unessani koin, pystyin kokemaan yhä uudestaan. Mutta vaikka kuinka mietin, en keksinyt, missä minulle niin perin pohjin tuttu puutarha sijaitsi.

Kunnes vähitellen ymmärsin. Se oli sielunmaisemani.

Silloin ajattelin, miksi en voisi todellisuudessakin rakentaa puutarhaa, jonne vapautuneesti toisin sisintäni.

Siitä se lähti, metsäpuutarhan arkkitehtuuri!

Viikonloppu on takana. Säätiedotus oli lupaillut sateita, mutta ne kiersivät Kuusirannan, joten saimme nauttia elokuun pehmeän lämpimästä säästä. Ei tarvinnut kuin kevyesti harata, kun jo hiki nousi pintaan, joten ehkä ukkostakin oli ilmassa. Kuusirannassa illat yleensä viilenevät nopeasti kun joesta nousee kylmän kosteaa usvaa, mutta nyt lämmin jatkui myöhäiseen iltaan asti.

Kuljin puutarhassa illan hämyssä ja hiljaisuudessa. Vaikka tiesin, että kuvaaminen ei siinä valossa onnistu, yritin kuitenkin saada tunnelmaa talteen. Kamera valotti pitkään, joten vapaalla kädellä otetuista kuvista tuli taiteellisen (?) tärähtäneitä ja valheellisen valoisia.

Lammen rannalla on neljä valaisinta, jotka alkavat pikkuhiljaa kadota kasvien sekaan. Sen jälkeen, kun saukko oli käynyt kalastamassa ruutanoita, valot ovat saaneet palaa koko ajan. Ajattelin, että saukko ei ehkä pidä keinovalosta. Ruutanat ovatkin nyt saaneet elää rauhassa, joten ehkä himmeät valot ovat vaikuttaneet.

Hämärä syveni nopeasti.

Kuvasin myös salamalla, jolloin pimeys imaisi maiseman melkein kokonaan.

Elokuun iltaan pitäisi kuulua nautinnollinen illallinen lyhtyjen valossa, kuutamon loisteessa, tumman illan lämpimässä sylissä. Onko sellainen vain romantikon haaveilua, kun lämpötila kuitenkin aika harvoin hemmottelee, ja arjen murheet painavat päälle?

No, saahan sitä haaveilla - elokuun illat ja kuutamosillat palaavat jälleen ensi vuonna.

Hyvää viimeistä elokuun päivää!

Katselen kuistilta tätä näkymää ja ihmettelen, miksi se on tällainen. Punavalkoista yritin, mutta siitä tulikin valkoinen.

En oikein tiedä, pidänkö siitä. Pelkät valkeat kukat tekevät siitä jotenkin pliisun, vaikka kukat olisivat kuinka upeita. Esimerkiksi kuningasliljat ovat mahtavat ja suuri iloni, toissa vuonna hankkimani pioni Festiva Maksima, kukki tänä vuonna usealla kukalla.

Nyt mietin, mitä teen tämän kanssa. Alanko syventyä punaisten haalimiseen ja vaalimiseen, jotta alkuperäinen ajatukseni toteutuisi? Vai voisiko tämä olla valkoisen puutarhan, tai kuutamopuutarhan, alku? Vai voisinko jotenkin toteuttaa kummatkin?

Etsiskelin tietoa valkoisesta puutarhasta ja huomasin, että Sari on käsitellyt aihetta useammankin kerran. Ulkomaisilta, etenkin englantilaisilta, sivuilta löysin runsaasti tietoa, sillä siellä valkoinen puutarha on teemapuutarhoista yksi suosituimpia.

Valkoista puutarhaa kutsutaan kuupuutarhaksi, jolloin se on suunniteltu ihailtavaksi illan tai yön hämyssä. Sen on tarkoitus vangita kuun valon pehmeät värivivahteet. Kasvien tuoksut pitäisi olla voimakkaita, jotta ne täyttäisivät yön hiljaisuuden. Perimmäisenä tarkoituksena on saada puutarhan vierailija kokemaan luonnon aistillisuus. Meidän valkeat yöt kesä-heinäkuussa pakottavat ihailemaan puutarhaa aika myöhäiseen kellonaikaan. Olisiko kuupuutarha meillä parhaimmillaan elokuussa?

Vaaleat värit ja valkoinen saavat puutarhassa uuden hehkun. Kun vihreät varret ja lehdet häipyvät pimeyteen, kukat näyttävät kelluvan tai leijailevan. Lisäksi kirjavalehtisten kasvien vaaleat osat tulevat enemmän esille pimeässä. Muistin, että minulla on siirtoistutuksessa kirjokuunliljan taimia. Pitäisiköhän siirtää niitä tänne?

Lepattavat lehdet ja kahisevat ruohot voivat toimia kuupuutarhan äänielementtinä. Minulle tuli ensimmäiseksi mieleen haavanlehtien havina, mikä kuuluu valkean puutarhani takaa. Niitä on kyllä paha siirtää - vai löytyisiköhän sieltä seasta joku pieni alku? Pitääpä katsastaa tilanne. Voikohan muuten haapaa leikata muotoon? Voi jestas kaikenlaisia kysymyksiä tässä tuleekin kirjoittaessa mieleen…

Kuupuutarhan tärkeänä osana on istumapaikka, jossa voi ihailla näkymiä. Istuimessa ei ole tärkeintä sen ulkonäkö vaan se, miten mukava siinä on olla! Minulla on nyt vain leikki-istuimet, pitäisiköhän alkaa harkita ihan oikeitakin istuimia?

Lisäksi kuupuutarhassa voi olla tummaa seinää tai kuusiaitaa taustana, jotta vaaleat kukat tulevat paremmin esille. Kevyellä valaistuksella voi myös korostaa haluttuja asioita. Onkohan meidän valot ihan vääränlaiset?

Tällaisia olen pohtinut viime päivät ja lisää kysymyksiä tulee mieleen. Pieniä suunnitelmanpoikasiakin, ehkä.

——

Tässä muutama linkki, josta olen ottanut tietoja tähän postaukseen:

http://www.bhg.com/gardening/plans/colorful/design-for-a-moon-garden/

http://www.lifeinitaly.com/garden/moon-gardens.asp

http://flowergardens.suite101.com/article.cfm/the_white_garden

Olen vihreä puutarhuri. Tiedättehän, sellainen, jolle asia on uusi ja joka vasta opettelee. Oikeastaan on aika erikoista kutsua aloittelijaa vihreäksi, kun asiansa osaavallakaan ei ole omaa väriä. Voihan sitä olla haka tai kyky mutta ei sininen tai oranssi.

Toivon joskus olevani viherpeukalo, sillä nyt peukalo on usein keskellä kämmentä.

Tiedetään vihreän värin rauhoittavan sisustuksessa. Se kai tiedetään myös sairaaloissa, joissa leikkaussalin henkilökunta pukeutuu vihreään. Mutta miten joku voi olla kateudesta vihreä tai niin sairas, että naama on aivan vihreä?

Vihreä on lempivärini ja metsäpuutarha on suuri, vihreä huoneeni, jota hiljalleen sisustan.

Havupuut humisevat turvallisen vihreinä vuoden ympäri. Ne ympäröivät vihreinä metsäpuutarhaa vaikka maassa olisi hanget ja jäät.

Ikivihreyden vuoksi varasin heti alkuvaiheessa puutarhaan tilaa havukasville. Olen myös ihastunut kasveihin, jotka säilyttävät vihreät lehtensä läpi vuoden. Alppiruusun tiesin ennestään ja myöhemmin keksin varjoyrttiin.

Huhtikuussa se ilahdutti heleän vihreänä heti lumien sulamisen jälkeen. Se on helppo kasvi, kun se ei vaadi minkäänlaista kevätsuojausta toisin kuin kuvassa havujen alla oleva alppiruusu.

Alun perin ajattelin metsäpuutarhaa perinne- ja luonnonkasvien kotipaikaksi. Mutta minkäs teet, kun mieli muuttuu. Tai ehkä se vain kehittyy? Olen nimittäin alkanut ihastua vihreäkukkaisiin kasveihin ja sellaisia ei kai oikein mitenkään voi pitää perinnekasveina.

Kaksi vuotta sitten kylvin kerrottukukkaista vihreää akileijaa ja uskon, että tänä kesänä se kukkii. Odotan sitä malttamattomana.

Näin keväällä tajuaa parhaiten, miten vihreä kuvastaa elinvoimaa. Olen miettinyt, onko oikeastaan kauniimpaa vihreää olemassakaan kuin koivujen vastapuhjenneet lehdet. Niiden vihreys on niin kirkasta, että silmät melkein kyyneltyvät.

Kesällä kaikenlaiset värit loistavat ja silloin vihreä vetäytyy taustaväriksi. Nyt se on kuitenkin ehdottomassa pääosassa.

Tämäkin hehkuu kesällä punaisena.

Ja tämä soma pallukka loistaa kesällä keltaisena.

Nyt olemme vihreässä aallossa kohti kesää! Vakuudeksi keräsin jo puutarhan satoa valkovuokkojen ja keltanarsissien viereltä, ruohosipulia vihersalaattiin.

Vehreän kesän makua!

Yksi suosikkilinnuistani saapui Kuusirantaan sunnuntaina: västäräkki. En väsy katselemaan sen pyrstönvipatusta, vikkelää juoksua ja hypähdyksiä, kun se etsiskelee syötävää. Ehkä kuvittelen vain, mutta vaikuttaa siltä kuin se hakeutuisi mielellään ihmisten läheisyyteen.

Näin keväällä se käyttäytyy todellakin aivan eri tavalla kuin muut linnut. Talviruokinnassa olleet paikkalinnut siirtyvät kauemmas pihapiiristä. Muuttolinnut - peippoa lukuun ottamatta - pysyttelevät pidemmällä, mutta västäräkki tulee sinne, missä ihmisetkin ovat. Se ei tee arkuudesta johtuvia äkkinäisiä liikkeitä karaten näkymättömiin, vaan metsästelee häiriintymättä, vaikka ihmiset kuljeskelevat läheisyydessä. Se on aika hiljainen touhottaja, mitä nyt välillä sirihtelee.

Kuten kuvasta näkyy, Kuusirannassa oli paikoin vielä lunta, mutta se suli vauhdilla lämpimien päivien voimasta. Pihalammen jäätkin varmaan lähtevät tuota pikaa.

Joella ei ole ollut jäitä enää muutamaan viikkoon. Telkillä on jonkinlainen kolmiodraama menossa, sillä naaraan lisäksi siellä on kaksi koirasta. Ne lipuivat lähelle, ensin pariskunta ja hieman perässä tuli kolmas pyörä. Pariskunta ui ohi, mutta yksinäinen koiras kääntyi takaisin, kun huomasi minut. Näin tämän kolmikon jo viime viikonloppuna, eli aika sitkeä kiista niillä on meneillään.

Äänet ovat palanneet muuttomatkoiltaan metsäpuutarhaan. Ero viikon takaiseen on selkeä. Toisaalta pelkästään laulurastaan saapuminen luo illuusion, että paikalle on saapunut useita eri lintulajeja. On se niin mainio matkija!

Ympäröivistä metsiköistä raikui jo lintujen laulu aamuvarhaisesta myöhäiseen iltaan. Äänimaailma vaihteli sirityksistä ja säksätyksistä vihellyksiin sekä yksinkertaisista kirkkaista soinneista monipuolisesti polveileviin lurituksiin. Silti jotkut laulajat ovat vielä matkalla, joten vielä riemukkaampia säveliä on edessäpäin.

Kevään ilo näkyy myös lintujen lennossa, kun ne leikittelevät ilmassa pareittain.

Sunnuntaina huomasin myös kevään ensimmäisen sammakon, joka loikki pihan poikki, mutta kuvaan en sitä saanut. Kurnutusta ei vielä kuulunut.

Lapsena ollessani lähdimme joskus koko perhe metsään mustikkaan. Vanhemmilla oli mukanaan ämpärit ja meillä lapsilla mukit. Yleensä isä kyllästyi pian ja keskittyi katsomaan sieniä, mikä äitiä harmitti. Veljeni puolestaan keskittyi parkumaan, kun vähän väliä kompastuessaan muki meni nurin ja poimitut marjat hukkuivat varvikkoon. Minä tunnollisena puristin mukia tiukasti hyppysissäni, varoin askeleitani ja keräsin mukin täyteen. Kotona sain sitten syödä mustikoita maidon kanssa, mikä kuuluu varhaisimpiin makumuistoihini mansikkamaidon lisäksi.

Marjojen kaipuussa istutin Kuusirantaan kolme mustaherukkapensasta heti, kun metsä oli raivattu. Mielessäni ei silloin ollut marjojen terveellisyys vaan ainoastaan makumuistot. “Jospa minulla joskus on omasta takaa mustaherukkaa, jota voin maistella mielin määrin”, ajattelin.

Kaveriksi hankimme yhden punaherukan ja yhden karviaisen. Mustamarja-aronian vein kotoa, koska se ei viihtynyt ja vaikutti kituvalta. Tosin, ei se vieläkään mitenkään kukoista.

Heti kun metsä oli kaadettu, paikalle ilmestyivät ahomansikat.

Puutarhamansikoiden taimia saimme lähinaapuriltamme heti ensimmäisen kesän kasvimaahan. Ja vaikka Kuusirannan ympäristössä kasvaa runsaasti vadelmaa, niin viime vuonna istutimme lisäksi puutarhavadelmaa, maun vuoksi.

Pieneen mäkeen istutimme pensasmustikkaa, koska olin lukenut, että sen marjat ovat isot, mutta eivät sotke kaikkea siniseksi kuten metsämustikka, jota löytyy puutarhaamme ympäröivästä metsästä.

Olin myös ymmärtänyt, että pensasmustikasta saisi varsin helposti marjasatoa. Ja kaikkea kanssa! Vaikka niiden kasvuolosuhteet pitäisi olla suotuisat, ne ovat vain joskus tehneet muutaman hassun kukan. Marjoista ei ole ollut toivoakaan. Ilmeisesti linnut ovat sukkelina vieneet harvat marjat.

Viime aikoina olen alkanut kiinnostua maun lisäksi marjojen terveellisyydestä. Ne ovatkin varsinaisia positiivisuuspommeja elimistölle. Niissä on runsaasti fenolisia yhdisteitä sekä vitamiineja ja kuituja, mutta sen sijaan ei kaloreita eikä kolesterolia. Fenolisiin yhdisteisiin kuuluvat flavonolit ja ellagihappo ovat luonnon antioksidantteja, jotka todennäköisesti ehkäisevät sairauksia.

Metsämarjat ovat ravintomme parhaita antioksidantteja, mutta myös viljellyt marjat sisältävät runsaasti vitamiineja, kuituja ja fenolisia yhdisteitä.

Mustaherukka, karpalo, puolukka ja variksenmarja sisältävät enemmän flavonoleja kuin kuin sipuli, omena, tee tai kohtuullinen määrä punaviiniä, joita pidetään yleisesti hyvinä lähteinä. Myös marja-aroniassa ja tyrnissä on kohtalaisesti flavonoleja, joiden uskotaan suojaavan sydän- ja verisuonitaudeilta. Vadelmassa, mansikassa ja lakassa on puolestaan paljon ellagihappoa, mikä puolestaan saattaa pienentää riskiä sairastua syöpään.

Mustaherukassa, mansikassa, ruusunmarjassa, tyrnissä ja lakassa on runsaasti C-vitamiinia, joka on myös voimallinen antioksidantti. Monet marjat sisältävät enemmän C-vitamiinia kuin tavallisimmin käytetyt hedelmät ja vihannekset. Esimerkiksi mustaviinimarja ja pihlajanmarja päihittävät C-vitamiinipitoisuudessa muun muassa appelsiinin.

Parhaimmalta marjat maistuvat tuoreina ja silloin saa myös niiden fenoliset yhdisteet vähentämättöminä. Jos olet kiinnostunut tietämään lisää luonnonmarjoista tai vaikkapa löytämään ihania marjareseptejä, kannattaa poiketa Arktiset Aromit ry:n sivuille, josta löytyy runsaasti tietoa.

Tänään voin todeta, että oman aikani lapsilla oli kosketus metsään ja marjojen poimimiseen. Myöhemmillä ikäluokilla kosketus väheni, mutta nyt kun ympäristöarvot ja terveystietoisuus ovat nousseet pinnalle, saattaa olla että metsät ja marjanpoiminta nousevat uuteen arvoon.

Millaisia marjan maku- tai poimintamuistoja sinulla on?

Mitä hajuaistille tapahtuu vanhetessa? Oletko huomannut, että et enää tunne jotain tuoksua sellaisena kuin muistat sen? Joskus oikein nuuskimalla nuuskin suklaata (tai jouluna joulukuusta), että saisin saman voimallisen ihanan aistimuksen kuin lapsena. Onko tuoksu heikentynyt, vai onko hajuaisti laiskistunut? Vai onko ilmiö sama kuin kuuloaistissa, että vanhemmiten jotain ei enää voi aistia lainkaan? Heinäsirkkojen siritys on monelle muisto vain.  

Vaikka kovasti nuuhkin jotain saadakseni kunnon aistimuksen, niin toisaalta olen tuoksuyliherkkä joillekin tuoksuille. Moista ongelmaa esiintyy kuulemma keski-ikäisillä ja ikääntyvillä naisilla, mutta harvemmin miehillä. Siksi miehen on varmaan vaikea käsittää koko ongelmaa. Tuoksuyliherkkyyden aiheuttajana voi olla homeen haju, tupakansavu, hajuvedet tai hien haju. Ystäväni on niin herkkä, että ei voi edes pestä pyykkiä pesuaineella, joka sisältää hajusteita. Itselläni aiheuttajina ovat ihanan voimakkaasti tuoksuvat kukat, jotkut hajuvedet ja miehen jalkahiki.

Lääkärikirja Duodecimin mukaan tuoksuyliherkkyys aiheuttaa ruumiillisia oireita kuten väsymystä, hengenahdistusta, pahoinvointia ja silmien kirvelyä. Voimakkaimmin oireilevia on vaikea erottaa paniikkikohtauksesta. Minulla se aiheuttaa painavan päänsäryn.

Ongelmaan ei ole olemassa hoitoa, joten ei voi muuta kuin välttää paikkoja, henkilöitä ja tilanteita, jotka laukaisevat oireilun. Vältänkö? No vähän. En ota sisälle voimakkaasti tuoksuvia kukkia, mutta hyasinttia siirtelin joulun aikaan huoneesta toiseen sitä mukaa, missä oleskelin. En polttele tuoksukynttilöitä enkä pistä tuoksukuulia imuriin ja käytän vain vakituista hajuvettäni, muut olen antanut pois. Miestäkään ei tarvitse vältellä, sillä hän pesee jalat aina kun on riisunut kenkänsä.   

Nautin tuoksuista. Kun tunnen jonkun hyvän aromin, tulen hyvälle mielelle! On jotenkin ristiriitaista, että nautin myös niiden kukkien tuoksuista, joille olen yliherkkä.

Nautin myös hyvistä viineistä, joiden vivahteiden aistiminen perustuu haistamiseen. En silti pystyisi toteamaan, että ”viinin tuoksusta löytyy mustaherukkaa, luumua ja hieman punaista kirsikkaa sekä tammen tuomaa vaniljaisuutta, mausteisuutta ja seetripuuta”. Edes lakritsia en pystynyt aistimaan viinistä, vaikka kerran kuinka maistelin. Kykenin vain toteamaan, että SE viini ei maistunut hyvältä… Hajuaisti on kuitenkin siitä erikoinen, että sitä voi harjoituttaa nuuskimalla erilaisia hajuja.

Tämä tuoksua kuvaileva mainosteksti sai aivosoluni liikkeelle siellä missä hajumuisti sijaitsee: ”Ensituoksu on vihjaileva johdatus tuoksuun: freesian säteilevää pirskahdusta korostavat mustaherukan ja vihreän mandariinin rohkeat ja modernit sävyt. Syvällä tuoksun sydämessä lepää kerrostuneina syklaamia, pionia ja eksoottista mangoa: todella naisellinen sekoitus, jossa on herkullinen lisä kiellettyä hedelmää joka saa veden kielelle.” (Bruno Banani Pure Woman) 

Freesiaa, mustaherukkaa, syklaamia ja pionia - kuin suoraan tuoksuvasta puutarhasta!

Metsäpuutarhaan olen tietoisesti hankkinut tuoksuvia kasveja. Tuoksuvimmat ovat aivan talon luona, makuukammarin ikkunan alla. Haaveilen, että joskus kesäaamuna avaan ikkunan ja nenääni tarttuu kuningasliljan, ruusujen ja pionien tuoksu. Tuuli leyhyttää hiljaa verhoja ja kuljettaa tuoksun sisälle. Huone raikastuu ja luonnon oma parfyymi täyttää sen. Ja minä voin aloittaa päiväni tuoksuhumalalla!

Viime kesän kuvissa näkyy usein pisaroita. En millään muotoa pyrkinyt niitä kuvaamaan, mutta kai silloin satoi niin paljon, ettei niitä voinut välttää. Tässä joitakin.

Kesäkuussa

Saksankurjenmiekka, atsalea ja vuorenkilven lehti

Heinäkuussa

Päivänkakkara

Pioni

Elokuussa

Harmaamalvikki…

… sekä krasseja ja värililjoja

Lumme

Syyskuussa

Gladiolus

Lokakuussa

Silkkikukka

Ainoastaan toukokuulta ei ole pisarakuvia ja nyt kun muistelen, niin silloin taisi olla aika kuivaa. Mies jopa hankki sadettimen, jolla kastelimme alppiruusuja (tämä kuva on kuitenkin heinäkuulta joidenkin istutustöiden yhteydessä otettu).

Sopivasti sateisessa kesässä on mukavaa se, ettei tarvitse kastella, ei edes ruukkukasveja. Mutta jos sataa liikaa, niin ruukkukasvit ja jotkut perennatkin kärsivät. Viime kesä oli sellainen, jolloin sai tämän tästä valutella ruukut ja aluslautaset tyhjiksi vedestä. Perennoista ainakin ruusut kukkivat tavallista myöhempään ja ehkä jopa vähän huonommin.

Muistan heinäkuussa ajatelleeni, että jospa kunnon kesä tulee elokuussa. Eipä tullut. Ainakin elokuun loppupuoliskolla sademittari oli jatkuvasti täynnä.

Toisaalta ei sitten tullut hallaakaan, kun aina satoi. Niinpä onnistuin näkemään gladiolukseni kukassa ja monet kukat, esimerkiksi ruusut, kukkivat syyskuussa vielä hyvin ja jotkut vielä lokakuussakin.

Vaikka kasvuaika piteni, kun sää oli kuukausikaupalla samanlainen, toivoisin kuitenkin tälle vuodelle sellaista vanhan ajan kesää. Sellainen kunnon lämmin kesä auringonpaisteineen, joka selvästi katkaisee kevään. Olkoonkin, että pitää kastelukannuja raahata ja sadeletkuja viritellä!

Mitä mieltä te lukijani olette?