Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Kun tuossa aikaisemmin oli puhetta yllätyksistä, niin sellaisia todella silloin tällöin ilmestyy  ilahduttamaan puutarhassa. Yksi syy voi olla se, että sinne on siirretty jonkin verran kasveja vanhoista puutarhoista ja niiden mukana oleva multa saattaa sisältää yllätysten siemeniä.

Toissa kesänä ilmestyi kaksi minulle entuudestaan tuntematonta kasvia. Tummatulikukka tunnistettiin silloin täällä blogistaniassa. Se on kauniin keltainen ja siirsin sen viime kesänä loistamaan paremmalle paikalle.

Sitten ilmestyi sydänkulmaan joku outo kasvi, jossa on voimakas lehdistö. Se kasvoi kasvamistaan ja hätäilin jo, mikä lie ruttojuuri ja kiikutin sen rupusakin nurkkaan piiloon ja unohdin sen sinne.

Siellä kurjassa nurkkauksessaan tämä sitten ryhtyi viime kesänä tekemään kukkia. Oli melkoinen yllätys nähdä suuren lehtiruusukkeen keskeltä nousevat sirot purppuran väriset kukat.

Vähitellen pienet kukkavanat kasvoivat huomiota herättävästi ja kukkia ilmestyi aina uusiin “kerroksiin”.

Lopulta armahdin sen ja siirsin sen pihan perältä muiden samaan aikaan kukkivien joukkoon. Nyt nuo kaksi yllättäjää paistattelevat päivää vierekkäin.

Olen aikaisemminkin kummastellut tätä kasvia täällä, mutta vielä ei ole selvinnyt, mikä se on. Jos joku täällä piipahtava asiantuntija tunnistaa sen, niin olisin tosi kiitollinen tiedosta!

Ihan ensi alkuun laitan tähän kuvan edellisessä postauksessa olleen lumitaideteoksen pohjista, eli miehen tekemistä perennojen tukikehikoista.

Talvella 2008 haaveilin rantakukasta, kärhöistä ja uusista pioneista, ja jotain myöhemmin hankinkin.

Pioneita tosin tuli ostettua vain yksi juurakko (’Celebrity’) marketin alesta. Lisäksi siirsin kaksi vanhaa kukkimatonta pionia toiseen paikkaan ottamaan kukkimisen mallia.

Toteutin rantakukkahaaveeni ja se näyttää viihtyvän hyvin puron varrella. Kasvi kukkii elokuun puolivälistä syyskuun loppupuolelle saakka, joten se antaa kivasti lisäväriä keltapainotteiseen syksypuutarhaan.

Puutarhastani puuttui pitkään särkynyt sydän. Se kaihersi mieltäni, se kun kuului puutarhani henkeen ja sielunmaisemaani. Keväällä 2008 sitten ostin messuilta neljä tainta kympillä, kaksi valkoista ja kaksi punaista. Sittemmin kävi ilmi, että ne olivatkin kaikki valkoisia.

Mies hankki jalokärhön ja tapansa mukaan hävitti saman tien nimilapun, joten en pysty sitä esittelemään nimeltä. Hän rakensi sille heti säleikön, mutta eipä se vielä samana kesänä korkealle kiivennyt. Viime kesänä tilanne oli jo toinen.

Kärhö on kerrassaan ihastuttava ja miehen kanssa valitsimme sen huutoäänestyksellä VUODEN KUKAKSI! Siinä on pehmeän samettipintaiset viinin/luumunpunaiset kukat ja se kukkii ahkerasti heinäkuun puolivälistä alkaen syyskuun puoliväliin saakka.

Samana vuonna tuli hankittua muutama muukin suosikkikasvi. Yksi ehdoton on hopeatäpläpeippi, joka kukkii kesäkuun alussa yhdessä tulppaanien kanssa.

Toinen ihailemani perenna on pieni kaunokainen. Se tekee ensimmäisen kukkansa juhannuksen aikoihin, ja sen jälkeen kasvaa ja kukkii pitkälle lokakuuhun asti!

Ostin myös erilaisia perennansiemeniä ja kylvin niitä samanlaisella menestyksellä kuin aikaisemminkin, eli vain idänunikko on toistaiseksi kukkinut.

Mutta sehän tässä puutarhailussa on hauskaa, että koskaan ei voi tietää, mitä seuraavana kesänä putkahtaa esille!

Yllätyksiä odotellessa, hyvää sydäntalvea kaikille täällä piipahtaville!

Tänä talvena lumi on vapaasti taiteillut puutarhassa.

Valokuvatorstain haasteena “Lumi”.

Muistelut ja muistiinpanot jatkuvat.

Varastoihini oli kerääntynyt joitakin perennojen siemeniä. Ymmärtämättä kunnolla, mitä niille pitäisi tehdä, tein jotain. Muistan, että kylvin niitä purkkeihin ja kun mitään ei tapahtunut, tyhjensin purkit kukkapenkkeihin. Joitain siemeniä kylvin suoraan penkkiin.

Kuten ennenkin, en muista, mitä meni minnekin. Kaikeksi onneksi jokunen on tähän mennessä selvinnyt.

Lehtosinilatva nousi heti seuraavana kesänä. Silloin se näytti herttaisen alba-kukkaisen yksilönsä ja viime kesänä lisäksi kaksi sinikukkaista yksilöä. Pidän tämän kasvin lehtien muodosta ja niiden virkeästä vihreästä väristä. Lisäksi kukat ovat herkän kauniit. Se on siis kaiken kaikkiaan täydellinen kasvi meikäläiselle.

Muistan, että myskimalvan siemenet itivät jo samana syksynä ja siirsin pikkuruiset taimet kukkapenkkiin. Alue tuli täysin myllättyä seuraavana vuonna (=sydänkulman teko) ja olin lähes varma, että kasvi katosi siinä rytäkässä. Siksi olikin iloinen yllätys viime kesänä, kun jalopähkämöiden välistä puski esille muutama myskimalvan kukka.

Myös unelmatädykkeestä tuli pienet alut, jotka siirsin penkkiin, mutta ne katosivat sen siliän tien.

Japaninakileijan (Aquilegia flabellata ‘Blackcurrant Ice’) siemenet niuhottivat eivätkä suostuneet yhteistyöhön. Tyhjensin multaiset purkit äärimmäiseen rupusakin nurkkaan häpeämään. Viime kesänä siellä sitten nolosteli pari pientä kukkaa.

Monia muitakin kylvöjä yritin, mutta kaikkia epäonnistumisia en sentään kehtaa täällä paljastaa…

Olen odotellut, milloin jouluaika loppuu tässä talossa. Se on nimittäin kestänyt ja kestänyt. Jaa miksi? Punaisen amarylliksen vuoksi!

Mies nimittäin osti minulle jouluksi nuppuisen, neljän amarylliksen korin. Ilahduin tietenkin, vaikka mietin, milloin ne mahtavat kukkia. Ensimmäiset kukat putkahtivat vasta vuodenvaihteen aikoihin, kun itse asiassa jo odottelin innokkaasti joulun poissiivoamista.

Loistavan punaisena hehkuivat ensimmäisen kukkavanan liljat ja vähitellen muutkin kolme. Lopulta siinä oli niin kamala tungos, että ne veivät kaiken huomion kaikesta.

Tammikuun lopulla haaveilin täyttä päätä keväisistä väreistä, mutta amaryllis ei päästänyt irti joulunpunaisesta, vaan puski sipuleistaan ulos kolme uutta kukkavanaa. Jotka olivat entistäkin pidempiä…

Lopuksi työntyi vielä neljäskin. Tässä se on tänään kuvattuna, ja elämme siis helmikuun puoltaväliä!

Ajattelin nyt sanoa miehelle, että jos vielä aikoo ilahduttaa minua joulunpunaisella amarylliksellä, niin hankkii sen sitten hyvissä ajoin marraskuussa alkupuolella, ettei joulu veny ystävänpäivään asti…

No, nyt kun jouluaika vihdoin näyttäisi päättyvän, hankin itselleni kimpun tulppaaneja. Ihanaa katsella vaihteeksi jotain vaaleaa!

Näiden kukkien kanssa haluan toivottaa kaikille täällä piipahtaville

Hyvää ystävänpäivää!

Vihreä-musta -haasteeseen on puutarhaihmisen ihan pakko osallistua.

Yritin eräänä kesäisenä korentopäivänä pysäyttää kamerani muistiin sinistä metallinhohtoista sudenkorentoa, mutta tuo lentäjä (ilmeisesti neitokorento) suhahteli ohi niin vikkelästi, että toiveeksi se jäi. Kuvat lopulta esittävät lähinnä vain joen kasvillisuutta.

Yksi korento sentään pysähtyi lähilehdelle, mutta se näyttää paljon vaatimattomammalta kuin sininen suhahtelija.

Lisää vihreää ja mustaa Periferiassa vaikuttavalla Inkiväärillä.

Viikonloppuna palauttelin puutarha-asioita mieleen vanhojen postausten avulla. Pari vuotta sitten mietin, miltä kesän 2007 istutukset näyttäisivät kukassa.

Nyt olen nähnyt sen, mikä nähtävissä on. Lupiini ‘Red Rum’ ja tarhajuoru jäivät haaveeksi, sillä ne katosivat jäljettömiin saman tien. Viime talven aikana katosivat lisäksi kaukasiantörmäkukka, tarhapioni ‘Rubra Plena’ ja viiniköynnös.

Epävarmoilta ovat lisäksi näyttäneet tarhakurjenmiekka ‘White Knight’ ja nukkapähkämö, joka selvästi kärsi 2008 sateisesta kesästä. Kurjenmiekan siirsin viime syksynä uuteen paikkaan, joten on mielenkiintoista nähdä, pitääkö se siitä.

Jo useampaan kertaan siirretty humalan taimi, jonka sain lähes 30 vuotta sitten anopiltani, siirrettiin Kuusirantaan. Sen kaveriksi hankimme kolme ostotainta. Kaikki ostotaimet ovat kadonneet, mutta vanha ja sitkeä on jälleen kerran tyytynyt kohtaloonsa ja kasvaa nätisti.

“Kävyt” koristivat sitä elokuussa.

Jalopioni ‘Festiva Maxima’ näytti ensimmäisenä kesänään vähän surkealta. Levitin sen alle syksyllä koivuntuhkaa ajatuksena ‘käy miten käy’. Kävikin ihan hyvin ja viime kesänä se teki kolme kaunista kukkaa.

Rönsytiarellan istutin sellaiseen paikkaan, jossa luulisi, ettei mikään kasvi voi viihtyä. Tämä kuitenkin asettui siihen hyvin ja leviää jo kovasti.

Toinen vuonna 2007 hankituista kasveista, joka vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä, on idänunikko ‘Helen Elizabeth’.

Kesällä 2007 aloin myös haaveilla pienestä yrttimaasta. Aloittelin loppukesällä sen tekemistä ja istutin sinne laventelia, mäkimeiramia, ruohosipulia, timjamia ja viherminttua.

Sittemmin olen joutunut laajentamaan aluetta, sillä yrtit kasvavatkin suuremmiksi kuin olin kuvitellut. Vihermintun olen jopa siirtänyt yrttipenkistä kokonaan pois, kun se levisi niin tolkuttomasti.

Laajennetussa penkissä on etualalla siemenistä kasvatettua ryytisalviaa ja sen vieressä vasemmalla sitruunamelissaa.

Näitä on kertakaikkiaan ihana käydä haistelemassa! Tässä vielä supertuoksujan, mäkimeiramin, kukintaa alkusyksyllä. Eli tuoksun lisäksi se on vielä nättikin.

Katsotaanpa vielä minne siirsin vihermintun.

Se on täällä, pienen mustaherukkapuun vierellä!

Joitakin vuosia sitten siivotessani mustaherukkapensaiden alustaa sieltä tarttui käteeni oksa, jossa oli pieniä juurenalkuja. Pistin oksan tuohon ja sehän alkoikin kasvaa. Olen vuosittain leikannut alimpia oksia pois. Nyt se muistuttaa jo hieman puuta.

Siihen tulee vuosittain somasti muutama marja, vaikkei siinä ole oikein oksiakaan. Koska marjat ovat selvästi näkyvillä, linnut ovat ehtineet niihin käsiksi ennen minua.

Viime kesänä ehdin minä ensin!

Tänä vuonna on voimakas tykkylumitalvi. Tykky on lujasti puihin kiinnitarttunutta lumikertymää. Etelä-Suomessa tykkylumet eivät yleensä kestä pitkään, kun suojasääjaksot sulattavat lumet puista pois. Nyt poikkeuksellisesti puut ovat jo viikkokausia kaartuneet painavina maata kohti. Viimein ne ovat nojautuneet sähkölinjojen päälle ja aiheuttavat sähkökatkoksia.

Lähdimme sunnuntaina kulkemaan “linjoille”.

Kuljimme kotoista tielinjaa eteenpäin.

Pikkukuusi on vaipunut näkymättömiin.

Tykky lepää painavana männyn oksilla.

Lähdimme seuraamaan sähkölinjaa.

Tässä se kulkee lammikon yltä.

Männyn takaa linja poikkeaa tien toiselle puolelle.

Tuosta irtaantuu Kuusirannan oma sähkölinja.

Sinne suurten kuusten taakse, metsän siimekseen kulkee sähkölinja, suoraan metsäpuutarhan sydämeen.

Että tällaisia värikuvia tällä kertaa !

Tulimme lauantaina Kuusirantaan pian puolen päivän jälkeen. Avasin oven ja huomasin, että jotain oli vialla. Tuvassa tuntui kylmältä! Napsautin valokatkaisijaa. Ei mitään. Menin jääkaapille: pimeä ja hiljainen.

Sähköt olivat poikki.

Oli alettava täyttää tulisijoja: hellaa, takkaa ja saunanpesää, että saisi lämpöä tupaan. Mies kuskasi lisää puita sisätiloihin. Minä vahdin tulisijoja ja lisäilin pökköä pesään. Kun sain yhden täytettyä, niin kohta oli toisesta paikasta puut palaneet.

Viileys viittasi pidempiaikaiseen katkokseen, joten todennäköisesti sähköyhtiö oli jo huomioinut sen. Ehkä korjauspartio oli jo löytänyt paikalle ja ryhtynyt korjaamaan linjaa, sitä emme tienneet. Parin tunnin päästä mietin, palaisimmeko takaisin sivistyksen pariin vai pysyttelemmekö pimeässä, tai ainakin hämyisessä, viilenevässä ja vedettömässä mökissä sunnuntaihin asti.

Hain kynttilöitä esille valaistuksen lisäämiseksi. Öljylamppujen säiliöt mies olikin jo täyttänyt edellisenä viikonloppuna, kun sähkövalot vilkkuivat. Varoitukseksi, kai.

Elämässä ennen vanhaan päivät täyttyivät pakollisista askareista. Pirtin lämmittäminen vei varmasti ison osan talvipäivästä. Muut välttämättömät kotityöt veivät lopun ajan. Silloin ei tarvinnut miettiä ajankäyttöä, kun elämälle tärkeät velvollisuudet veivät kaiken huomion.

Ilta hämärtyi ja pimeni. Luin lehteä öljylampun ja kynttilöiden valossa. Luettavaa riittäisi vaikka koko illaksi, jos silmät kestäisivät, mutta virkkaaminen pitäisi unohtaa. Mitä ihmiset ennen vanhaan tekivät vuoden pimeimpään aikaan, kun valoisaa aikaa oli niin vähän? Oliko silloin kaamosmasennusta?

Hiljaisuus valloitti talon ja aloin kaivata ääntä. Vaikka tiesin niin silti tarkistin, että radiossa ei ollut pattereita. Illan pimeydessä olisi mukava kuunnella sitä. Ehdotin miehelle pattereiden hakua kylältä. Mies, mieluiten aina liikkeellä, lähti mielellään.

Menin tekemään voileipää pimeään keittiöön. Vein pienen öljylampun työpöydälle.

Leipä oli keittiössä, mutta leikkeleet ulkoeteisessä. Huomasin, että ilman sähköä elämä on varsin verkkaista, kun jokainen teko pitää suunnitella ensin. Kuvittelin pitkää iltaa, joka oli tulossa. Hämärässä ei enää jaksaisi lukea. Sauna olisi lämmin, mutta koska vettä ei ollut, saunominen pitäisi jättää väliin. Vessassa käynnit pitäisi miettiä uusiksi.

Istuskelin hiljaisen talon hämärässä. Yhtäkkiä kuului pikainen kova hälytysääni ja sydän hyppäsi kurkkuun säikähdyksestä. Sitten alkoi kuulua piippausta ulkoeteisestä. Huomasin ikkunasta, että liiketunnistuksesta syttyvät valot olivat syttyneet pihatien varrella.

Soitin miehelle. “Sähkökaappi piippaa!”, sanoin eikä mies käsittänyt, mitä puhuin. Katsoin tilannetta tarkemmin ja ilmenikin, että murtohälytysjärjestelmä piippaili. Ehkä se protestoi sähkökatkosta vastaan. Se oli toiminut normaalisti koko ajan, sillä automaattinen akulla toimiva varajärjestelmä pitää sitä yllä ainakin kaksi vuorokautta ilman sähköä.

Vihdoin älysin näpsäyttää katkaisijaa ja valot syttyivät.

Jätin voileivän syönnin siihen ja menin vessaan. On sentään kiva, kun on sähköt!