Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Siinä kylässä, jossa aikanaan synnyin, on tänään surmattu viisi ihmistä. Jos kuulin oikein, niin viides uhri surmattiin saman tien varrella, jossa lapsena asuin.

Ajatukseni risteilevät sikin-sokin nykyisyydestä menneisyyteen, Helsingistä Espooseen. Pohdin tämän päivän hektisyyttä ja hulluutta, ja muistelen lapsuusajan tyyntä yksinkertaisuutta. Sitä kylää ei enää ole, ja lapsuuden leikkipaikat ovat jääneet suurten teiden ja talojen alle.

Menneisyyteen ei voi palata, mutta voi pyrkiä tekemään parhaansa nyt ja huomenna.

Toivon menehtyneiden omaisille voimaa tulevaan.

Ja toivon meille kaikille rauhaa ja onnen hetkiä vuonna 2010!

Kuusirannan emäntä

Pojalta saamani hyasinttiasetelma alkaa olla parhaimmillaan.

Valkoinen hyasintti on minulle kotosalla uusi tuttavuus. Hyasinttini ovat aina olleet perinteisen vaaleanpunaisia. Odottelin kiinnostuneena, millainen tuoksu tässä on, sillä rakastan hyasintin tuoksua jouluna. Ei haittaa vaikka saan päänsäryn; kierrän ongelman siirtämällä kukan toiseen huoneeseen, jossa en oleskele säännöllisesti.

Nyt kun kukat ovat auki, on todettava, että valkoinen hyasintti on kauniimpi kuin punainen sisarensa, mutta tuoksussa se häviää selvästi. Valkoinen ei tuoksu joululle!

Toisaalta, eihän sitä jouluntuoksua enää kaipaakaan, kun joulu on jo SELVÄSTI ohi. Vai mitä merkitsee, kun ensimmäinen siemenluettelo tipahti jo eilen postiluukusta?

Kevättähän se merkitsee! Koskaan ei ole liian aikaista aloittaa keväinen puutarhasuunnittelu. Eihän?

****

Joulumaasta uskoo moni onnen löytävänsä,

mutta sepä kätkeytyy tai narraa etsijänsä.

Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha,

itsestään on löydettävä ihmisen vain rauha.

(Joulumaa)

Kuusirannan emäntä toivottaa kaikille
rauhallista ja onnellista joulua!

****

Mustavalkokuvana on “Matkaan jo käy”…

… millä vain, varovasti ja puuta väistäen!

Kuten arvelinkin, olivat Kuusirannassa värit kadonneet viime viikonloppuna. Mukavasti pilkahtelevan vihreän tilalle oli tullut valkoista.

Ajattelin tehdä talventörröttäjistä postauksen ja otin sitä varten kuvia. Sattumoisin ne sopivat myös mustavalkokuvahaasteeseen, jonka aiheena on “talvi”.

Muutin kuvankäsittelyllä ottamani kuvat mustavalkoisiksi, mutta yllättäen ne olivat mielestäni mustavalkoisempia ilman käsittelyä. Ei tuota näköaistin toimintaa oikein tahdo ymmärtää…

Talvi on tullut norjanangervolle.

Tein myös (haasteen ulkopuolella) muutamasta törröttäjästä kollaasin.

Ylhäällä on jalopähkämö ja sitruunamelissa ja alhaalla punatähkä, pensashanhikki sekä norjanangervo.

Hyvää hyistä viikonloppua!

Teimme retken keskustaan Vellisen kanssa. Jaa minne - tietenkin Stockan jouluikkunalle! Oli riemastuttavaa nähdä niin aidosti iloinen ilme pienellä ihmisellä. Sellaista silmien säihkettä ja vilpitöntä, koko naaman valaisevaa hymyä ei ole muilla kuin pikku naperoilla, jotka ensimmäistä kertaa näkevät jotain yllättävän ihanaa.

Ikkunan edustalle on rakennettu silta, joka oli mitoitettu pikkuisille. Siinä heillä oli aitiopaikka katsella monenlaisia ihmeitä. Aleksilla kiiruhtavat aikuiset eivät pääse tönimään pieniä, kun nämä seisovat sillalla, kaiteen takana.

Ikkuna olisi varsin hyvin riittänyt retken aiheeksi, mutta menimme vielä katsomaan, millaista oli Tuomaan markkinoilla Espan puistossa.

Markkina-alue ulottui Teatteriesplanadilta Kappelille asti. Tällaisia punamultakojuja oli 140 molemmin puolin hiekkakäytävää, joten katseltavaa riitti. Onneksi napero viihtyi melko hyvin rattaissa.

Paikalla oli myös nuori seppä. Tuossa hommassa pysyy ehkä lämpimänä viileämmässäkin säässä.

Kappelin läheisyydessä oli varsinaiset ruokakojut. Siellä Vellinen pääsi pois rattaista ja meni uteliaana katsomaan muikkukojua. Täti, joka paisteli niitä, pisti yhden muikun lapsen suuhun. Ja sehän olikin hyvää! Vellinen ihastui niin, että meni useampaan kertaan hakemaan lisää ja täti antoi joka kerta muikun. Paikalla oli japanilaisia turisteja, joilla oli lystiä seuratessaan tilannetta.

Ihastelimme vielä Aleksin jouluvaloja, jotka ovat vuodesta toiseen yhtä ihanat. Vellinen ihasteli myös raitiovaunuja. Sen jälkeen lähdimme junalla kotiin, mikä sekin oli mieluinen ohjelmanumero. Tällaisia retkiä pitää tehdä useamminkin!

Koska olin viime viikonlopun kotosalla, niin viimeisimmät kuvat Kuusirannasta on otettu edellisenä viikonloppuna, eli aivan marraskuun lopussa. Maisema vaikutti yllättävän värikkäältä, vaikka mielessäni olin kuvitellut kaiken olevan pelkkää harmaata ja ruskeaa.

Varjoyrtin lehdet olivat kirkkaan vihreitä ja sehän pysyy ikivihreänä koko talven. Hopeatäpläpeippi oli oikein pirtsakan näköinen punaisine lehtiruoteineen ja valko-vihreine lehtineen.

Kanervien puna korostuu tähän vuodenaikaan. Kesän väriloiston keskellä ne näyttäisivät varmaan ihan haljuilta.

Haikeana mietin, että pian kaikki viimeiset värit peittyvät paksun valkean peitteen alle piiloon. Olen niitä ihmisiä, joka mieluummin katselee vaikka vähän himmeämpiäkin värejä kuin valkoista. Mutta minkäs teet, kun näillä leveysasteilla elelet! Nyt on luvattu kovasti kylmenevää, joten seuraavat kuvat ovatkin jo varmasti sävyiltään erilaiset.

Nyt toivotan valaisevaa Lucia-viikonloppua kaikille!

Ajatus tämän kuvan julkaisemisesta tuli heti, kun ensimmäinen mustavalkokuvahaaste tuli. Aina, kun katselen kuvaa, se ilahduttaa yhtä paljon. Ulkokuvana se sopii mainiosti metsäpuutarhan blogiin.

Kuva on vuodelta 1928. On kaunis kesäpäivä ja aurinko loimottaa etelästä pohjoisen havupuille. Männyn alla ruohikossa istuu onnellinen perhe: nauravien vanhempien sylissä on kaksoset, poika ja tyttö, ja vierellä istuva isoveli katselee heitä unohtaen jopa kuvaajan.

Asetelma on mielestäni toisaalta hauska toisaalta hellyttävä: perhe on asettunut hienosti kuvan keskelle; oikealla puolella puuta ei ole mitään, mutta vasemmalla on pinnatuoli. Liekö ollut nuoren perheen arvokkain huonekalu, kun on peräti kuvaan päässyt?

Huomasin muuten juuri, että kuvaajan varjo näkyy etualalla. Liekö hänellä lierihattu päässä? Ainakin siltä vähän vaikuttaa.

Kuva on mummini jäämistöstä. Hänellä on sylissään isäni. Isoisän sylissä on isäni kaksoissisko.

Isoveli kaatui 19-vuotiaana sodassa.

Tänä viikonloppuna pysyttelin kotona, kun oli hyvä syy. Nimittäin Vellinen tuli viikonlopuksi yökylään, kun vanhempiensa piti päästä pikkujouluilemaan.

Mikäpä sen mukavampaa kuin touhuta kotona, kun oli niin mainio apulainen. Hän on nyt 1v 8kk ja tosi kova tekemään kaikkea aikuisten mallin mukaan.

Tässä hän valmistaa kanssani ruokaa: menossa on perunoiden pesu.

Perunat tuli pestyä niin perusteellisesti, että kaikki vaatteet menivät vaihtoon.

Ruoan jälkeen ryhdyimme leipomaan pipareita. Monen vuoden jälkeen minulla oli nyt napero mukana leipomassa. Oli kieltämättä paljon mukavampaa kuin yksin leipominen.

Kynttilöitäkin polttelimme ja se oli jännittävää. Katselimme liekkiä kumpikin hypnotisoituneina. Erehdyin kerran siirtämään kynttilänjalkaa tuuman verran ja sen jälkeen tarkka napero siirsi kynttilää tämän tästä millin tai pari johonkin suuntaan. Parempaan paikkaan, kai

Tässä vielä tuijottelemamme kynttilät jo lähes loppuun palaneina.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Ukonkello (Campanula latifolia)

Lisää sinivalkoisia kuvia Valokuvatorstaissa.