Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Marraskuun alussa lammikko oli miehenkestävässä jäässä. Nyt se on sula ja kirkas. Voisi aivan kuvitella, että pian lumme alkaa kukkia, kun vedessä näkyy nuppuja ja uusia lehtiä.

Koska jo parin viikon ajan on ollut reippaasti lämpöasteita, haeskelin viime viikolla kaupoista kukkasipuleita. Ensimmäisessä ei ollut, mutta seuraavassa jo oli - ja edullisesti: kaikki sipulit sai 70%:n alennuksella.

Sipulit olivat ekologisesti tarjolla: ne olivat suurissa laareissa, joista asiakas saattoi itse ottaa niitä paperipusseihin 10 kappaleen erissä. Pussiin piti merkitä sipulin nimi ja kappalemäärä.

Paperipussi sopii hienosti luontoon menevän tuotteen paketointiin. Olen joskus ihmetellyt, miten joissakin puutarhamyymälöissä on kasveille tarjolla vain paksusta muovista valmistettuja kasseja. Niiden hävittäminen on ongelma, kun en keksi niille mitään hyötykäyttöä sen jälkeen, kun olen saanut kasvit perille. Onneksi useimmissa myymälöissä on paperikassit, jotka sopivat mainiosti biojätteen keräämiseen.

Hillitsin itseni mestarillisesti laarien äärellä, enkä ottanut kuin yhdenlaisia valko-sinisiä krookuksia (Prince Claus) ja narsisseja (Hawera) sekä kahdenlaisia tulppaaneja (Cream Perfection ja Queen of Night). Lisäksi paperikassiin solahti vain pari pussia punaisia tulppaaneja ja valkoisia hyasintteja.

Viikonlopun aikana tein syksyisiä puutarhatöitä normaalisti. Ilma oli niin lämmin, että marraskuista vaatekertaa piti vähentää. Nautin suunnattomasti pihalla puuhailusta. Harmi vain, että se loppui kovin lyhyeen, kun pimeä tuli niin varhain.

Hämärän laskeutuessa valoköynnökset syttyvät. Etualalla oleva kuusi odottaa vielä kynttilöitä. Ne laitetaan vasta joulukuussa.

Valoköynnöksiä ei kesällä näe. Ne ovat pimeän syksyn ylellisyyttä.

Tällä kertaa värikollaasihaaste on Välimeren sininen.  Se houkutti osallistumaan, koska sattumoisin olin jo tehnyt sellaisen kollaasin. Alkukesän Portugalin matkalla nimittäin kameran eteen osui useita sinisiä kohteita, joita sitten kotona asettelin yhteen.

Portugalissa on paljon kaakelitaidetta. Sitä esiintyi paitsi sisätiloissa, esimerkiksi ravintoloissa, myös ulkona talojen seinillä ja katujen varrelle asetetuissa erillisissä tasoissa.

Kalliot ovat maailman laidalla, Cabo São Vicentessä. Siellä ihmiset aikanaan seisoivat ja katsoivat kaukaisuuteen uskoen, että maailma loppui siihen.  Ensimmäiset löytöretkeilijät kuitenkin purjehtivat samoilta seuduilta aikanaan etsimään uutta maata.

Muut kuvat ovat Albufeirasta ja Farosta.

Lisää värikollaaseja löytyy Inkivääriltä.

Syksyisin kuulee tutun laulun, jonka melodia houkuttelee hyräilemään. Sävel on melankolinen, mikä johtuu vuodenajasta, kun kukat kuihtuvat ja kesä päättyy. Kysymyksessä on Erna Tauron sävellys Tove Janssonin sanoihin Höstvisa.

Syyslaulu on käynyt minulle yhtä tutuksi sekä suomeksi että ruotsiksi. Olen voinut laulaa pitkiä pätkiä kummallakin kielellä, mutta koskaan en ole kunnolla pysähtynyt kuuntelemaan sanoja. Sävel on ollut vetoava ja se on itseoikeutetusti kuulunut tähän vuodenaikaan.

Kun nyt havahduin pohtimaan sanoja, huomasin että ruotsinkielinen teksti ilmaisee laulun sanoman voimakkaammin kuin suomenkielinen. Se johtuu tietysti siitä, että runo on alun perin kirjoitettu ruotsiksi. Tove Janssonhan oli suomenruotsalainen. Haeskelin tietoa lisää ja selvisi, että Esko Elstelä on tehnyt suomalaiset sanat.

Vasta nyt tajusin, että syksy onkin laulussa metafora. Se kertoo elämän syksystä ja mielestäni täyttymättömästä rakkaudesta. Menossa on elämän välitilinpäätös, jossa arvioidaan saavutuksia ja kokematta jääneitä asioita. Olen aistivinani, että siinä pohditaan elämää, jossa on taivuttu korrektiuteen kokemisen sijaan.

Vaikka suomalainen sanoitus noudattaa alkuperäistekstiä, se on erilainen. On ymmärrettävää, että sanoja ei saa kahdella kielellä samanlaisiksi, jos niiden on pakko taipua runomuodossa yhteiseen säveleeseen. Suomenkielinenkin teksti on kaunis, mutta alkuperäiseen verrattuna se on varovainen. Siitä puuttuu sama voimallinen tunne, mikä välittyy alkuperäistekstistä.

Laitan tähän esimerkin kolmannesta säkeistöstä. Ensin suoraa käännöstä alkuperäisestä:

Nyt ulkona puhaltaa myrsky ja sulkee kesän ovet,
on liian myöhäistä ihmetellä ja etsiä.

Rakastan ehkä vähemmän kuin mitä ennen tein
mutta enemmän kuin koskaan saat tietää.

Suomalainen sanoitus menee näin:

Syksyn tuuli mukanaan vie kesän muistotkin,
nyt jo turhaan sä kysyt minne viekään.
Nyt rakastan kai enemmän kuin ennen rakastin,
vielä enemmän kuin koskaan saat tietää.

Eikö alkuperäinen teksti olekin dramaattisempi ja paljastavampi?

Tässä on linkki lauluun Höstvisa. Se on kiva, kun siellä on myös sanat, niin voi laulaa mukana

Viime vuonna (näköjään melkein samoihin aikoihin marraskuussa) kokosin talon edustan talviruukkuihin materiaalia pelkästään luonnon antimista. Tänä vuonna tehtävä oli vähän helpompi, sillä pistin yhden kellokanervan mukaan väriä antamaan.

Perinteinen kellokanerva on edelleen kanervasuosikkini, vaikka kaupat ovatkin tänä syksynä olleet tulvillaan callunoita. Sanotaan, että callunan suosio perustuu siihen, että se on vähän kestävämpi kuin kellokanerva. Minulle sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä unohdan kuitenkin hoitaa niitä. Eli unohdan kastelun. Jos ne eivät pääsisi kuivumaan ennen jäätymistä, ne säilyttäisivät kukkansa kevääseen asti.

Värjättyjä callunoita en ole ymmärtänyt lainkaan. Esimerkiksi siniset tai oranssit kanervat näyttävät minusta todella kummallisilta, vaikka saisihan niillä helposti väriä syyspuutarhaan.

Kellokanerva pitäisi istuttaa ilman ruukkua, mutta minä pistin kanervan ruukkuineen päivineen tuohon isompaan ruukkuun. Näin siksi, että isossa ruukussa ei ole multaa lainkaan, jotta se säilyisi ehjänä talven yli.

Ruukussa on lisäksi rautalankaviritelmä, johon saa pujotettua havuja ja muita oksia.

Yksi kellokanerva pääsi puutarhapöydälle ja se saikin aivan oman ’suojaruukun’.

Hiukan epäilen, että on saattanut suojaruukku hajota tällä viikolla. No, onneksi ei ollut arvokas hankinta!

Jotkut tekstit kutkuttavat sisintä ja näppäilevät syvällä sisimmässä olevia herkimpiä kieliä. Ne myös pistävät pohtimaan. Niin kuin nyt tämä ote 1600-luvulla eläneen nimettömän nunnan rukouksesta:

“Vapauta minut hillittömästä halusta panna kuntoon kaikkien toisten asiat. Tee minusta huolehtivainen, mutta ei äreä; auttavainen, mutta ei määräilevä. On tietysti sääli, etten voi käyttää kaikkia laajan viisauden varastojani, mutta tiedäthän Herra, että haluaisin loppuun saakka säilyttää edes muutamia ystäviä. Varjele minua selostamasta loputtomiin pikku yksityiskohtia - anna minulle siivet joilla pääsen asian ytimeen.”

—

“Varjele minut kohtuullisen herttaisena. En halua olla pyhimys - sellaisen kanssa on joskus hankala elää - mutta hapan vanha nainen on paholaisen huippuluomus. Suo minulle kyky nähdä hyviä asioita yllättävissä paikoissa ja lahjoja yllättävissä ihmisissä. Ja auta minua, Herra, armossasi kertomaan niistä heille itselleenkin.”

Miten noin lyhyessä tekstissä voi olla niin paljon asiaa ja miten siitä pystyykin tekemään niin paljon huomioita? Tuon kirjoittaja on nähnyt monenlaisia ihmisiä ja kokenut yllätyksiä. Hänen itsetuntemuksensa on kehittynyt pitkälle ja hän hyväksyy itsensä heikkouksineen päivineen - ei hän muuten olisi noin itseironinen mainitessaan käyttämättömät viisauden varastonsa suhteessa ystäviinsä.

Tekstistä on mielettömän helppo löytää samaistumisen paikat: huolehtivainen, mutta ei äreä (ainakaan aina!), auttavainen mutta ei määräilevä (miten osaisin hillitä?), kohtuullisen herttainen (edes joskus) ja muutama ystävä (kiitos!).

Ja kunpa loppuun asti välttyisin olemasta paholaisen huippuluomus, eli hapan vanha nainen.

Toivoo ,

Kuusirannan emäntä

(yltiöpositiivinen orvokki)

Hakiessani kuvia lumivalkeaan kollaasiin jouduin kiinnostavan kysymyksen äärelle. Onko valkoinen valkoista, jos sen rinnalla ei ole mitään muuta väriä?

Otin viime talvena kuvia lumesta, pelkästä lumesta, niin että siinä ei ollut mukana viiruakaan mitään muuta väriä. Ei oksanpätkää, ei kasvinlehteä, ei havunneulasta. Ei mitään.

Kollaasissani sellainen kuva on oikealla keskellä, eikä se ole valkoinen vaan sininen. Joskus se voi olla harmaa. Kamera tekee tepposet.

Valkoisinta valkoinen on jonkun toisen värin rinnalla, kuten kollaasin syysleimussa (vai onko sekin vähän sininen?).

Oikealla alhaalla nököttävät lumiset omenat ja vasemmalla ylhäällä poseeraava lumiukko ovat tältä syksyltä. Muut lumikuvat ovat viime talvelta.

Edellisen kerran tein valkoisen kollaasin puutarhani kasveista, kun pohdin kuupuutarhaa.

Myös vanhassa blogissani on valkoinen kollaasi, mikä innoitti pohtimaan moraalikysymyksiä.

Lumivalkoisia kollaaseja löytyy lisää Inkiväärillä.

Tänään kuulin radiosta, että myyräkanta on nyt pienentynyt vuoden takaisesta, kuten oli arvioitukin. Keväällä kerroin useammassa postauksessa myyristä ja niiden tekosista, muun muassa täällä. Ne mellastivat näkyvästi koko talven eivätkä piitanneet lopulta edes ihmisistä. Kuten eivät hiiretkään.

Pihapiirin hanget oli viime talvena täynnä jyrsijöiden jälkiä ja paikoin oli tallattu myös selkeät käytävät. Hiiret näköjään käyttävät edelleen samaa kulkureittiä lintulaudan alle, sillä pihassa näkyi ohuessa lumessa tallatut polut.

Mutta nyt niiden vapaus on mennyttä…

Hieraisin aamukahvipöydässä silmiäni, kun katsoin ulos.

Kuusirantaan on asettunut ihan oma myyrien ja hiirien torjuja, VIIRUPÖLLÖ!

Siinä se istuskelee kaikessa rauhassa aivan hiirien kulkureitin yläpuolella. Se ei häiriintynyt lainkaan, vaikka närhet ja harakat syöksyivät sitä kohti ja yrittivät karkottaa pois paikaltaan. Se vain käänsi rauhallisesti päätään ja katseli niitä tyynesti - eikä höyhenkään värähtänyt.

Vertaansa vailla oleva aloitus päivälle! Tämä kokemus oli jotain niin upeaa, että en osaa sanoin enempää kuvata.

Joku on olevinaan pitänyt kiireessä, kun en ole edes tänne ehtinyt päivittelemään. Korjaan nyt pikaisesti tilannetta sen verran, että laitan pari tuoreempaa kuvaa tuolla aikaisemmin esittelemästäni pihaprojektista.

Mies rakensi tukimuuria piiruntarkasti ja vähitellen palapelin osaset löysivät paikkansa. Väitti, että meinasi mennä suorastaan vaikeaksi ja huokaisi, että onneksi se tuli lopulta valmiiksi. Polun viimeistely jää keväälle.

Seuraavasta kuvasta näkyy, miten alue on nyt selkeästi kahdessa tasossa. Eli juhannusruusujen takaa pilkottaa uusi kivimuuri.

Kivimuurin rakentamisessa kannattaa muistaa, että eri muotoisia kiviä täytyy olla TOSI paljon. Meilläkin oli aluksi aikamoinen kasa, mutta lisää piti silti hankkia, kun muodot eivät sopineet toisiinsa, vaikka miten päin käänsi.

Keväällä täytyy vähän mietiskellä noiden juhannusruusujen kokoa, kunhan muutkin kasvit vähän kasvavat ja näkee tilanteen. Myös uusia kasveja täytyy suunnitella. Nyt ennätin istuttaa uudelle “korokkeelle” muutamia tulppaaneja.

Palaamisiin ensi viikolla!

Se on täällä taas.

Marraskuu

taas tv syliin paiskoo

palavia halkojaan.

Marraskuu

käy ihmiskunta sormi suussa

kansakouluaan

vaan eihän täällä liekit uhkaa

täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan...

(Miljoonasade)

Viikonloppuna Kuusirannan peitti ohut lumiharso. Aurinko ei noussut kuusten latvojen yläpuolelle vaan paistoi matalalta puiden välistä. Sen lämpöä ei enää voinut tuntea.

Lammikko oli jo miehen painon kestävässä jäässä. Leikkasimme viimeisetkin perennat alas ja käänsimme ruukut nurin.

Penkki näytti tavallistakin kuluneemmalta, kun lumi oli patinoinut sen.

Kalalyhty oli saanut harson silmilleen.

Lintulaudat on nostettu paikoilleen ja iloiset ruokavieraat ovat saapuneet paikalle.

Kuvasta voi nähdä, miten kivet ovat vielä tässä vaiheessa lämpimämpiä kuin maa. Niinpä sydänkulman nupukivikaarella ei lumiharso vielä pysynyt.

Tässä vaiheessa löytyi pieniä väriläiskiä marjoista - japaninhappomarjoista ja ruusunmarjoista.

Ruusunmarjat olivat pakkasenpuraisemia, houkuttelevan suuria ja muhkeita. Teki mieli maistaa ja maistoinkin. Marja oli lempeän makea. Lopulta söimme melkein kaikki!

Ei anneta kaamoksen masentaa, vaan yritetään huomata ilon pilkahdukset myös marraskuisista päivistä.

Makoisaa marraskuuta kaikille!