Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Aikaisemmin kerroin, miten tämä näkymä sai minut mietteisiin. Näkymän piti näet olla punavalkoinen, mutta omien arviointivirheitteni vuoksi siitä onkin tullut pääosin valkoinen. Sinänsä pidän tuosta toisaalta täsmällisestä toisaalta rehottavasta ilmeestä (kuvastanee omaa kaksijakoista luonnettani…).

Mietin, olisiko parempi jos se olisi selkeästi valkoinen, vai lisäisinkö sinne punaista.

Istutusalueena se on kaiken kaikkiaan ongelmallinen, koska siinä kasvaa puita: peräti neljä koivua ja iso kuusi. Halusin aikanaan jättää ne siihen. Kuuset kuuluvat Kuusirantaan ja koivut ovat mielestäni kauniissa ryhmässä.

Mutta: koivujen vierellä ei jaksa kasvaa mitään ja alue on osittain sammaloitunut. Se vaati korjausta.

Mielessäni oli alkanut hahmottua suunnitelma, joka voisi parantaa tilannetta. Niinpä eräänä syyskuisena lauantai-iltana tartuin kynään ja piirsin sen paperille.

Tuosta ei oikein ota erkkikään selvää, laitoin vain näytille, että ihan oikein suunnittelin paperille :). Siinä tarkoitan kuvata, että ajattelin jakaa alueen kahteen osaan kivimuurilla ja sen vierellä kulkevalla polulla. Sillä tavalla saisin nostettua maata koivujen lähettyviltä ja muutenkin enemmän ilmettä hieman liian isolle yhtenäiselle alueelle. Korotetulle osalle laitan uusia istutuksia.

Kivireunan merkkikepit ja siimanarut hahmottelimme paikalle jo seuraavana päivänä.

Suunnitelmani mukaan korotetun alueen reunat tehdään kivilouheesta ja polku rantakivistä tai vastaavasta.

Viime viikonloppuna polku ja tukimuurin alin kivikerros olivat paikallaan.

Olen ihan innoissani tästä muutoksesta, sillä jo nyt huomaa, että alueen ulkonäkö kohenee selvästi.

Istutusten suunnittelu on vielä kesken, mutta hyvällä alulla. Kivaa!

Bloggaluissani on nyt pieni tauko, mutta palaan kyllä!

Piti jo eilen laittaa tänne viikonlopun kuvia, mutta näytti ajatuksen systeemi olevan poissa käytöstä.

Joka tapauksessa nyt laitan tällaisen tilannekuvan sunnuntailta. En aivan ehtinyt sankinta lumisadetta saada kuvaan, mutta tämäkin jo vähän kertoo, miten lumisilppua tuprutti.

Syksyinen lumisade aina yllättää minut, mikähän siinä onkin? Ehkä optimistisesti kuvittelen, että kesä jatkuu peräti marraskuulle asti ja vasta sitten on alettava kunnolla syystöitä tekemään. Venytän kesää ja alkusyksyä äärimmilleen… Miten pohjoisessa osataan ja maltetaan alkaa syystöihin riittävän ajoissa?

Ikuisena optimistina kiertelin vielä pihaa etsiskellen jotain kukkivaa.

Pensashanhikki ei koskaan nöyrry ensimmäisten pakkasten ja lumien alle, mutta nyt takana on jo niin paljon kylmää, että sekin alkoi näyttää nääntyneeltä.

Pienen pikkutalvion kukan löysin, kun melkein suurennuslasin kanssa etsin.

Keto-orvokit ovatkin sitten varsinaisia sinnittelijöitä.

Joskus kesällä pistin äkillisestä päähänpistosta keto-orvokin ruukkuun ja tuulimyllyn seinustalle roikkumaan. Siinä tuo kukki vieläkin. Ihan uskomaton elinvoima!

Mitä parhainta viikkoa kaikille syksyn sinnittelijöille!

Otin viime viikonloppuna kuvan purosta ja vertasin sitä heinäkuiseen kuvaan.

Aika tavalla on väreissä eroa, kun reilut kaksi kuukautta on kulunut kuvauksien välillä!

Kun oikein etsiskelin, niin vielä löytyi puutarhasta pikkuisen värejä. Tässä Kuusirannan ilmeisesti viimeiset syyskukat.

Näiden myötä toivotan kaikille mukavaa viikonloppua!

With this post I participate in worldwide Blog Action Day 2009: Climate Change. It’s written in finnish.

—-

Olen tiedostanut ilmastonmuutoksen olemassaolon. Olen vähitellen muuttanut käyttäytymistäni pienentääkseni omalta osaltani haittoja. Mutta voiko ilmastonmuutoksesta puhua tuntematta itseään surkeaksi petturiksi?

Ehkä siinä tapauksessa, jos kieltäytyy näkemästä ristiriitaa ilmastonmuutoksen ja oman käyttäytymisensä välillä.

Ensimmäisen kerran pohdin tuota kysymystä, kun ehkä parisen vuotta sitten radiossa haastateltiin europarlamentin edustajaa Satu Hassia. Europarlamentissa oli vastikään käsitelty päästöjen vähentämistä, ja Hassilta toivottiin lisätietoa asiasta. Toimittaja kysyi myös Hassin suhtautumisesta omaan säännölliseen lentämiseensä Brysselin ja Helsingin välillä. Hassi selitti, että hän maksaa joka kerta lentäessään erillisen ylimääräisen maksun, jolla kompensoi päästöhaittoja. En täysin ymmärtänyt vastausta, eikä ymmärtänyt ilmeisesti toimittajakaan, koska kysyi samaa asiaa vielä uudelleen. Ja Hassi vastasi samoin uudelleen, joskin nyt vähän ärtyneen oloisena.

Vastaus hämmensi minua, sillä kuulin tuollaisesta maksusta silloin ensimmäistä kertaa. Millä tavalla ylimääräinen lentomaksu vaikuttaa ilmastonmuutokseen? Jos käyttää siirtymiseen lentokonetta, mutta maksaa vapaaehtoisen maksun, niin vähentääkö se lentämisen hiilidioksidipäästöjä? Mistä voi tietää, millaiseen käyttöön maksut oikeasti menevät? Halusiko Hassi vastauksellaan peitellä ristiriitaa oman aatteensa ja toimintansa välillä?

Kun asiaan tutustuu täällä, käy ilmi, että “maksu tukee kestävän kehityksen arvojen mukaista yleishyödyllistä kohdetta, joka suoraan ja välillisesti auttaa saavuttamaan päästövähennyksiä”. Eli siis oman lentämisensä aiheuttamien päästöjen vastineeksi rahoitetaan päästöjä vähentäviä hankkeita jossain muualla. Löysää kukkaroasi ja lennä hyvillä mielin! Pikku tuellasi ongelmaa hoidellaan suoraan tai välillisesti toisaalla!

Lentomaksu tuntuu väliaikaiselta idealta, joka kehiteltiin kun muitakaan ideoita ei ollut. Mieleen tulee hölmöläiset, jotka pidensivät peittoa leikkaamalla kaistaleen yläpäästä ja ompelemalla sen toiseen päähän, ettei jalkoja palelisi.

Maksu on myös tekopyhyyttä, jos sen myötä ihmiset sulkevat silmänsä lentämisen aiheuttamilta ilmasto-ongelmilta. Tällainen rahankeruu, joka ei tunnu kukkarossa, saattaa jopa vähentää ilmastonmuutoksen ongelmien pohdintaa ja käsittelyä, ja kääntyä itseään vastaan.

Ilmastonmuutos on niin suuri asia, että sen edessä ei voi olla kaikkitietävä ja täydellinen. Sitä ei tarvitse ymmärtää kokonaisuudessaan, kun voi jo olla jotain mieltä. Sen olen oppinut, että kun liikutaan paikasta toiseen, lentäminen on pahin synti kaikista. Silti joskus lennän ja poden huonoa omatuntoa siitä. Ja vaikka maksan ilmastonmuutoseuron, en puolustele sillä kompensoivani omaa osuuttani.

Sen sijaan yritän vieläkin muuttaa käyttäytymistäni.

Lauantain ja sunnuntain välinen yö oli kylmä. Aamulla lämpötila oli vielä pakkasen puolella ja lähdin piristävälle aamukierrokselle vähän väristen, hrrr.

Pihalammikko oli jäässä.

Melkein kaikki kasvit olivat huurussa ja jotkut niistä oli todella kauniita. Etenkin maksaruohokasvit olivat uskomattoman upeita. Ihan unohdin palella, kun katselin niitä.

Pikkutalvio (Vinca minor)

Syysmaksaruoho (Sedum spectabile ‘Matrona’)

Ruusujuuri (Rhodiola rosea)

Kaukasianmaksaruoho (Sedum spurium ‘Schorbussen Blut’)

Kaukasianmaksaruohon ylle tarttuneet kiteet olivat kuin sokerikoristeita.

Voin vain taas kerran ihailla ja ihmetellä luonnon taideteoksia! Niistä ihminen on varmaankin ottanut mallia, kun on kehitellyt koristeluja kakkuihin ja kiiltokuviin.

Inkiväärin harmaan kollaasin haaste vetosi johonkin sisälläni ja halusin rakentaa sellaisen. Taidanpa nippa-nappa jopa ehtiä ilmoittautumaan mukaan tänne.

Kollaasissani on sitä harmaata mitä Kuusirannan pihapiiristä löytyy: vanhaa metallia, puuta ja kiviä

(harmaantuvaa väkeäkin olisi, mutta ne ei oikein sovi tähän).

Inkivääri kävi yhtenä päivänä täällä etsimässä kuvia pallerolaukasta, Allium sphaerocephalon, mutta joutui tyytymään ‘ei-oohon’. Nyt korjaan tilanteen ja pistän muutaman kuvan siitä.

Pallerolaukassa on yllättävän pieni pallero, mutta  isompi kuitenkin kuin ruoholaukassa.

Sen varret ovat pitkät ja aika hennot, joten se saattaa kumartaa syvään.

Pallerolaukka ilahduttaa ulkonäöllään ja antaa ilmettä penkkiin niin kuin kaikki laukat. Parhaimmillaan se voisi olla toisten kasvien välissä.

Saavuimme lauantaina Kuusirantaan hiukan puolen päivän jälkeen. Menin tapani mukaan heti puutarhakierrokselle ja aloitin lammelta. Yllättäen sen pinnalla oli jääriitettä - oli siis ollut kylmä yö.

Siitä osasin odottaa, että kesäkukille saa jättää jäähyväiset.

Niistä luottokukkani on piiankieli. Olen ostanut sen siemeniä joka kevät, ja teen niin vastakin. Sen kasvattaminen on niin tavattoman helppoa: siemenet keväällä suoraan maahan ja se on siinä.

Nyt oli aika luopua siitä tältä kesältä.

Piiankielen takana kannon nokassa on ruukku. Huomasin juuri, että sehän onkin varsinainen tuliruukku, kun olin laittanut siihen tulikruunun täydennykseksi tulikellukkaa.

Tulikellukan lehdet olivat vielä vähän huurteessa.

Tulikruunu oli minulle uusi kesäkukkatuttavuus. Ne olivat kesällä alessa ja ostin niitä saman tien useampaan ruukkuun.

Ostaessani vain muutamassa taimessa oli nuppu. Pidin kuitenkin sen tummanvihreistä ja napakoista lehdistä. Minusta jo ne pelkästään olivat koristeelliset. Kun kukkia sitten alkoi tulla, ne kehittyivät jännästi: niissä oli ensin keltaista ja punaista sekaisin, mutta vähitellen ne muuttuivat kokonaan punaisiksi.

Olisin voinut lyödä vaikka mitä vetoa, että en ollut milloinkaan nähnyt tulikruunun kukkaa aikaisemmin. Mutta uskokaa tai älkää, kun tein tuota kollaasia, alkoi takaraivossani kehittyä outoja muistikuvia. Niiden pakottamana kävin tarkistamassa keväiset, aivan itse ikuistamani, Portugalin kuvat.

En kyllä ole koskaan väittänytkään pärjääväni vedonlyönnissä…

Yhden tulikruunun laitoin myös kivipylvään nokkaan.

Elokuun lopulla siihenkin oli ilmestynyt muutama kukka, joten nappasin kuvan.

Tämä onkin sitten kautta aikojen viimeinen kuva tuosta pylväästä. Itse latomani ihmeellinen kivipylväs oli nimittäin viime viikonloppuna kaatunut. 

Olisivatko tuulet olleet niin kovia, että omituinen ladontani ei kestänyt? Vaikka yllättävän pitkään se kyllä kesti. Olen aikaisemmin esitellyt pylvästä tänä vuonna täällä ja kaksi vuotta sitten täällä.

Ensi vuonna täytyy varmaan pystyttää uusi pylväs, kun jotenkin tykkäsin siitä. Ja ensi kesänä ehkä hankin noita tulikruunujakin, tykkäsin nimittäin niistäkin.

Pari vuotta sitten tiaiset olivat olleet ahkeria. Vai eivätkö siemenet maistuneet ja ne sylkäistiin pois? Vai putosivatko ne vain ahmatin nokasta? Ne kuitenkin itivät hyvin. Silloin tiaisten kylvämiä auringonkukkia oli puutarhassa monta.

Toisin oli viime vuonna, kun puutarhasta ei löytynyt yhden yhtäkään auringonkukkaa. Se oli pienoinen pettymys, kun olin odotellut loppasuiden pudottamien siementen putkahtavan kasvamaan yllättävissä paikoissa.

Tänä kesänä odotin toivorikkaana auringonkukkia ja löysin lopulta eri puolilta viisi tainta.

Niistä kaksi oli viime viikonloppuna kukassa. Tässä ensimmäinen - parimetrinen.

Toinen oli lyhyempi, mutta sitäkin hauskemman näköinen.

Erilaisten tiaisten tirskahduksia ja piipahduksia kuuluu jo pihapiiristä. Ne ovat palanneet kotipaikalleen talveksi. On taas ruokinnan aloittamisen aika. Näinköhän jälleen menee satakunta kiloa auringonkukansiemeniä tänä talvena?

Kunpa jokunen niistä putoaisi otolliseen maaperään ensi vuoden syksyä ilahduttamaan!

—-

Pistän tänne vielä samalta viikonlopulta (26.-27.9) syyshavainnon, kun sen kuva puuttui aikaisemmasta perhospostauksestani.

Nokkosperhonen