Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Halla ja Ruska - ne voisivat olla vaikkapa lasten nimiä, siinä missä Pilvi ja Pyry. Vaan eipä taida allakassa olla niitä mainittu. Tähän allakan aikaan ne ovat kuitenkin ajankohtaisia.

Viime viikolla oli Halla tehnyt pienen vierailun puutarhassa. Sen paljasti raitakuunlilja selvin merkein. Myös kirjokuunliljassa ja komeasinikuunliljassa näkyi jälkiä kirpakasta vierailijasta, mutta ne olivat vielä kohtalaisessa kunnossa. Halla lienee siis ollut pelkällä pikavisiitillä.

Vihreät kuunliljat Halla oli jättänyt rauhaan ja ne olivat edelleen voimissaan. Nuppujakin oli avautumassa.

Unkarinsyreeni oli saanut uuden värityksen ja sen lehdet olivat osittain muuttuneet luumunsävyyn. Siitä päättelin, että Ruska on saapunut kyläilemään.

Katselin ympärilleni, näkyisikö puutarhassa muita Ruskan maalaamia kasveja, ja tein näkemästäni kollaasin. Siinä esiintyvät vuorenkilpi, kotkansiipi, unkarinsyreeni, korallikanukka ja pensasmustikka.

Vuorenkilven punaisiksi värjäytyneet lehdet ovat aivan uskomattomat. Voi jestas, miten tykkään tuosta kasvista, joka keväällä ilahduttaa vihreydellään ja kesällä rehevyydellään, ja jota Ruska haluaa maalailla syksyllä oikein värikkääksi! Sen vertaista ei oikein ole toista.

Toivon Ruskan vierailun vielä jatkuvan.

Onko Ruska maalailemassa sinun puutarhassasi?

Valkoiset kukat kirkastavat syksyn murrettuja sävyjä. Syysleimu ilmaisee jo nimellään kukinnan hohdokkaimman ajankohdan. Niinpä se on näin syyskuussa parhaimmillaan.

Pikkuinen bellis (‘Medicis White’) teki ensimmäisen kukan joskus kesäkuussa. Sen jälkeen mätäs on kasvanut ja laajentunut, ja kukkiminen jatkuu aina vain. Tämä on tainnut kukkia yhtäjaksoisesti pisimpään puutarhassani tänä kesänä.

Uusia pioniunikkoja on vielä ilmaantunut.

Seuraavilla on oikein kunnolla kerrotut kukat.

Tämän kukka on aika iso, joskaan ei niin suuri kuin pionilla, mutta en voinut välttyä ajatukselta, että tämä pioniunikko suorastaan muistuttaa pionia.

Tässä Festiva Maxima karmiininpunaisine täplineen ihan vertailun vuoksi:

Syysterveiset laitan tällaisen melkeinpä kesäisen kukkivan koivukuvan myötä.

Siinä poseeraa nautinnollisesti neljän koivun välissä joku hurja kasvi, joka ei ole moksiskaan koivujen aiheuttamasta kuivuudesta ja ahdingosta. Pari vuotta sitten kuvasin blogissani, miten tuo kasvi oli kukassa vielä marraskuussa eikä piitannut pienistä lumistakaan mitään! Ettei se vain olisi lainsuojattomaksi julistettu pajuasteri?

Kahdessa vuodessa se on laajentunut, mutta pysynyt kuitenkin paikallaan eikä ole levittäytynyt muualle. Seuraan sitä tarkasti. Ehkä siksi myös huomasin, että omalla tavallaan se on myös ihan nätti syyskukka.

Iloa syksyyn!

On ollut ihana alkusyksy ja sää helli viikonloppuna edelleen. Viime vuonna ensimmäinen hallayö osui jo elo-syyskuun vaihteeseen. Tänä syksynä ei halla ole vielä iskenyt ja kaikki kukkivat kasvit, sekä perennat että kesäkukat, voivat hyvin.

Maisema on maalautunut kullanväriseksi. Kanadanpiiskut ja pensashanhikit loistavat keltaisina ja koivujen pudonneet lehdet ovat maalanneet maanpintaa.

Loppukesän ruusut häikäisivät kellertävää taustaa vasten.

Monet purppuraan vivahtavat kukat kuuluvat Kuusirannan syksyyn: tarhaväriminttu, rantakukka, kääpiöjaloangervo, tarhaniittyhumala, punatähkä ja viininpunainen jalokärhö.

Tammikuussa 2008 mietin blogissani, mitä kasveja haluaisin vielä puutarhaani. Silloin oli toivelistalla muun muassa rantakukka ja joku kärhö. Saman vuoden kesänä ne sitten tulikin hankittua ja täytyy todeta, että olen tosi tyytyväinen niihin. Kummatkin ovat näyttäviä kasveja, vaikkakin aivan erityyppiset.

Rantakukka kasvoi tänä vuonna meheväksi, ehkä metrin korkuiseksi, pehkoksi. Se aloitti kukinnan elokuun puolivälissä eikä loppua näy. Sen puolen metrin korkuisissa kukkatähkissä on kukkia valtavat määrät. Näin korkean ja näkyvän kasvin kaveriksi täytyisi keksiä jotain sopivasti täydentävää.

Kärhö teki ensimmäiset kukat heinäkuun puolivälin jälkeen ja kukkii vieläkin. Ilmeisesti leuto syksy on ollut kärhön kannalta suotuisa.

Kärhöstä innostuimme miehen kanssa niin paljon, että nyt niitä on hankittu kaksi lisää. Ne istutettiin puutarhaportin kummallekin puolelle, vaikka joskus ajattelimme, että sitä ei tarvitse verhota millään kasvilla. Näin sitä mieli muuttuu.

Raikasta syysviikkoa kaikille!

Metsäpuutarhaa rajaa yhdeltä suunnalta joki ja metsä, ja kolmelta suunnalta metsä. Piha ja puutarha ovat siis sulkeutuneet metsän sisälle. Ei tarvitse ottaa kuin muutama askel, kun voi jo pujahtaa havupuiden siimekseen.

Metsän ja puutarhan rajavyöhyke on aiheuttanut mietintämyssyssä töitä. Raja ei mielestäni voi olla kovin täsmällinen, ettei sopusointu katoaisi. Puutarhan ja metsän pitäisi kohdata toisensa mahdollisimman harmonisesti. Niinpä raja on häilyvä ja vapaamuotoinen, ja joskus voi olla vaikea määrittää, mihin puutarha päättyy ja missä metsä alkaa.

Itäpuolella rajana on eräänlainen seinä, jyrkkä mäntyinen mäki, mikä asettaa aivan erityiset vaatimukset puutarhalle. Sateiden mukana mäeltä näet valuu happamat ainekset alas istutuksille, joten kasvien on joko viihdyttävä happamassa maassa tai sitten kalkkia on lisättävä runsaalla kädellä.

Muutamia valaisimia on asennettu “maamerkeiksi” metsän ja puutarhan väliin. Ne auttavat pimeinä iltoina myös suunnistamaan alueella oikein. Korvessahan pimeys on etenkin kuuttomina öinä tosi pimeää, mikä oli kaupunkilaislikalle aikanaan valtava shokki.

Kaivon takana, puutarhan rajalla, on pieniä havukasveja. Askeleen päässä niistä alkaa sienimetsä. Kantarelleja ja suppilovahveroita voisi ehkä pitää metsässä olevan puutarhan lisäbonuksena.

Toinen jalka puutarhassa ja toinen metsässä mies noukkii joka syysviikonloppu itselleen sienikastikkeen ainekset. Ja väittää, että “helpolla hyvää”. Hmm, makunsa kullakin.

Hyvää viikonloppua!

Yksi parhaita yksivuotisia kasveja ovat pioniunikot. Näyttäisi siltä, että ne kukkivat millaisissa oloissa tahansa. Mihin vain siemen putoaa, siinä pioniunikko kasvaa. Tässä se kurkottaa esille muurin kolosta.

Se myös yllättää aina ulkonäöllään. Koskaan ei voi tietää, millainen kukka ilmestyy. Keräsin viime syksynä siemenkotia talteen ja irrotin siemenet pusseihin. Olin laittanut kaikki selkeästi erilleen: punainen kerrottu ripsureunainen, yksinkertainen valko-punainen tai tummanpunainen. Keväällä kylvin eri siemenet eri paikkoihin. Mikä oli tulos? Kaikki olivat suloisesti sekaisin ja kaikenlaisia kukkia oli toistensa lomassa. En käsitä, missä vaiheessa ne sekaantuivat. Ehkä ne vain ovat niin omalaatuisia ja ihmeellisiä, että ihmisymmärrys ei riitä niiden käyttäytymisen selvittelyyn.

Tässä muutamia pioniunikoita.

Valkoinen, punareunainen

Valko-punainen

Valko-lila

Valko-lila-punainen

Puna-violetti, yksinkertainen

Puna-violetti, kerrottu

Keväällä siemenhankintoihini kuului myös pioniunikko, eli Papaver paeoniflorum-ryhmän Black Peony.

Pioniunikoiden siemenet kylvin suoraan maahan aika myöhään, eli vasta kesäkuun alussa. Ensimmäiset kukat tulivat elokuun puolivälissä ja niitä on riittänyt siitä lähtien. Osa on vieläkin nupullaan, joten voin toivoa, että kukkia riittää vielä ensi viikonloppunakin.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Se oli vuonna 2004, kun kerran heräsin unesta sellaisella hetkellä, että muistin unen selvästi. Koin jotain kummallista.

Unessa oli puutarha, jonka tunsin hyvin, sillä olin ollut siellä monet kerrat. Olin kulkenut, katsellut ja rakentanut sitä. Olin istuttanut sinne puita, pensaita ja kukkivia kasveja. Rakennuksen takana nousi kallio, jonka päälle olin rakentanut pienen kukkamaan, vaikka paikka oli aika karu. Olin kuitenkin tehnyt määrätietoisesti työtä sen eteen, että kasvit voisivat kasvaa siinä. Olin raivannut aluetta ja tuonut sinne muhevaa multaa ja siemeniä. Pian siellä alkaisi kukkia jotain. Odottelin uteliaana kukintaa, jota en ollut vielä nähnyt. Aurinko paistoi. Rakennuksen seinustalle, aivan kallion alapuolelle, olin istuttanut pensaita, jotka olivat asettuneet siihen kauniisti. Mietin, että ne ovat nyt hyvinvoipia, mutta jos niitä ei hoida, ne rapistuvat.

Herätessäni tunsin unimaailman ympärilläni voimakkaana. Ajatukset vilistivät mielessäni miettiessäni missä olin ollut. Mikä oli se puutarha, joka oli niin tavattoman tuttu, että pystyin vaivattomasti palauttamaan sen mieleeni, mutta josta en muistanut, missä se oli? Kävin mielessäni läpi lapsuuden maisemat, retket ja kesälomat, mutta en saanut paikkaa mieleeni. Miten sellaisen voi unohtaa? Kuvailin miehellekin paikan, sillä tunsin, että hän oli ollut jotenkin mukana siellä, mutta hänkään ei tunnistanut maisemia.

Unipuutarha kalvoi ja kiehtoi mieltäni päiväkausia. En ole koskaan aiemmin nähnyt niin elävää ja selkeää unta. Pystyin palauttamaan sen mieleeni helposti, ja pystyn edelleen. Myös ne tuntemukset, mitä unessani koin, pystyin kokemaan yhä uudestaan. Mutta vaikka kuinka mietin, en keksinyt, missä minulle niin perin pohjin tuttu puutarha sijaitsi.

Kunnes vähitellen ymmärsin. Se oli sielunmaisemani.

Silloin ajattelin, miksi en voisi todellisuudessakin rakentaa puutarhaa, jonne vapautuneesti toisin sisintäni.

Siitä se lähti, metsäpuutarhan arkkitehtuuri!

Metsäpuutarhan alueen historia jakautuu metsän aikaan ja meidän aikaan.

Metsän aikaan sen täyttivät paksurunkoiset, korkeat ja tuuheat kuuset. Vain muutama honka ja kolme valkearunkoista koivua oli onnistunut taistelemaan kuusien ylivoimaa vastaan ja saanut elinpaikan. Pari kapeaa ja hentoista haapaa havisi varovasti mäntyjen välissä. Syksyllä hirvet kulkivat kuono puhisten erämaajoelle, mutta metsäkauriit katselivat kauempaa.

Talvi oli siellä hiljainen. Vain tikan naputus kuului jostain kauempaa, missä mänty oli kuivunut pystyyn. Oravilla riitti ruokaa, sillä kuuset olivat käpyjä pullollaan. Metsä oli niin tumma ja sankka, että kevään tuloa tuskin huomasi. Vain jokunen puolukankukka toi hennon henkäyksen hedelmällisen kesän saapumisesta metsään.

Meidän aikaan metsä väistyi sivummalle. Muutama korkea kuusi jäi ylväänä pystyyn vartioimaan olemista ja kulkemista. Kotikuusen alle rakennettiin talo. Sen alta ja ympäriltä kaadetut puut pääsivät taloon sisälle. Laudoituksissa ja paneloinneissa puut ovat kotipaikallaan. Niiden jättämään aukkoon muodostui avoin ja valoisa keidas, joka vastahakoisesti muuttuu puutarhaksi.

Ympäröivä havumetsä seuraa muuttumisleikkiä herkeämättä. Se humisee rauhoittavasti ja suvaitsee iloisesti pirskahtelevat muodot ja väriläiskät, jotka pidättelevät tummaa metsikköä taustalla. Se katselee kuin komediateatterin näytelmää puutarhassa esiintyvää symmetriaa ja sekamelskaa, aherrusta ja notkuilua, hilpeyttä ja vaikerrusta.

Mikä on minun tehtäväni tässä kokonaisuudessa? Se on saada metsä pysymään tyynenä siellä missä se nyt on. Tunnen, että jos otteeni vähänkin herpaantuu, se tulee lähemmäksi. Jos en vaali ja huolehdi siitä, minkä olen siltä lainaksi saanut, se ottaa omansa takaisin.

Se kutsuu jälleen huolenpitoon. Ja minähän menen…

Minulla on Helsingissä pikkuruinen piha, joka on tällä hetkellä entistäkin pienempi, sillä ison osan siitä on valloittanut länsipuolen naapurin omenapuun oksat. Lisäksi etelästä päin pihaani ojentautuu taloyhtiön yhteisiltä alueilta omenapuun oksia.

Naapuri istutti puun joitakin vuosia sitten aivan raja-aitamme tuntumaan. Ällistelin silloin mielessäni paikan valintaa. Hänellä on nimittäin rivitalon päätyasunto, joten puu olisi sopinut paremmin toiselle puolelle, jonka aidan takana on yleisiä piha-alueita. Oksien kurkottuminen sinne ei olisi varmaan ohikulkijoita haitannut. Ehkä hän ei ajatellut, että omenapuu kasvaa.

Nyt oksat kaartuvat pihalleni peittäen katoksensa alle jopa pionit ja ritarinkannukset, pienemmistä puhumattakaan. Pahimmillaan puun oksat tulivat tuon etualalla näkyvän kultahelokin päälle, joka on ulko-oven luona. Kerran avatessani oven olin aivan äimänä, kun omenapuun oksat olivat aivan silmieni edessä, eli siis metrien päästä rajasta. Silloin meikäläisellä alkoi keittää, nappasin oksasakset ja lyhensin oksia sen verran, että ne jäivät kultahelokin taakse.

Oksat ovat pullollaan omenoita ja se on tietysti syy, miksi ne taipuvat syvään ja maahan asti.

Pihallani oleva kuusi on muuttunut omenakuuseksi.

Pionista on tullut omenapioni.

Tänään kaivauduin myös syvemmälle viidakkoon tarkoituksenani ryhtyä siivoamaan kukkapenkkiä. Sieltä löytyi yllätyksiä - omenasienikö kenties?

Itselläni ei ole omenapuita, mutta pihani on siivottavia omenoita pullollaan vielä pitkään.

Yllättäen huomasin, että viidakkoni antaa myös suojaa arkajaloille.

Viidakkopihallani pyörii kissoja, oravia, siilejä ja näköjään jopa pupujakin (liekö rusakko vai peräti citykani?). Se on tavallaan mukavaakin. Mutta haluaisin itse valita pikku pihani rehevöittävät kasvit. Mielelläni mahtuisin myös itse sinne.

Toivoo cityviidakkopuutarhailija.