Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Viikonloppu on takana. Säätiedotus oli lupaillut sateita, mutta ne kiersivät Kuusirannan, joten saimme nauttia elokuun pehmeän lämpimästä säästä. Ei tarvinnut kuin kevyesti harata, kun jo hiki nousi pintaan, joten ehkä ukkostakin oli ilmassa. Kuusirannassa illat yleensä viilenevät nopeasti kun joesta nousee kylmän kosteaa usvaa, mutta nyt lämmin jatkui myöhäiseen iltaan asti.

Kuljin puutarhassa illan hämyssä ja hiljaisuudessa. Vaikka tiesin, että kuvaaminen ei siinä valossa onnistu, yritin kuitenkin saada tunnelmaa talteen. Kamera valotti pitkään, joten vapaalla kädellä otetuista kuvista tuli taiteellisen (?) tärähtäneitä ja valheellisen valoisia.

Lammen rannalla on neljä valaisinta, jotka alkavat pikkuhiljaa kadota kasvien sekaan. Sen jälkeen, kun saukko oli käynyt kalastamassa ruutanoita, valot ovat saaneet palaa koko ajan. Ajattelin, että saukko ei ehkä pidä keinovalosta. Ruutanat ovatkin nyt saaneet elää rauhassa, joten ehkä himmeät valot ovat vaikuttaneet.

Hämärä syveni nopeasti.

Kuvasin myös salamalla, jolloin pimeys imaisi maiseman melkein kokonaan.

Elokuun iltaan pitäisi kuulua nautinnollinen illallinen lyhtyjen valossa, kuutamon loisteessa, tumman illan lämpimässä sylissä. Onko sellainen vain romantikon haaveilua, kun lämpötila kuitenkin aika harvoin hemmottelee, ja arjen murheet painavat päälle?

No, saahan sitä haaveilla - elokuun illat ja kuutamosillat palaavat jälleen ensi vuonna.

Hyvää viimeistä elokuun päivää!

Nyt on menossa puutarhablogikilpailu, johon tämäkin blogi on valittu mukaan. Lukijat ratkaisevat parhaan blogin antamalla tähtiä yhdestä viiteen. Hauska oivallus Huiskulalta!

Kilpailussa on pitkä lista blogeja ja osa niistä on myös minulle uusia. Päätin, että vähitellen käyn kaikki läpi ja annan tähteni.

Käy sinäkin tähdittämässä suosikkisi!

Huiskulalle tiedoksi: bloggareiden yhteystietolomake ei toimi, jos siihen laittaa sanallista palautetta…

Katselen kuistilta tätä näkymää ja ihmettelen, miksi se on tällainen. Punavalkoista yritin, mutta siitä tulikin valkoinen.

En oikein tiedä, pidänkö siitä. Pelkät valkeat kukat tekevät siitä jotenkin pliisun, vaikka kukat olisivat kuinka upeita. Esimerkiksi kuningasliljat ovat mahtavat ja suuri iloni, toissa vuonna hankkimani pioni Festiva Maksima, kukki tänä vuonna usealla kukalla.

Nyt mietin, mitä teen tämän kanssa. Alanko syventyä punaisten haalimiseen ja vaalimiseen, jotta alkuperäinen ajatukseni toteutuisi? Vai voisiko tämä olla valkoisen puutarhan, tai kuutamopuutarhan, alku? Vai voisinko jotenkin toteuttaa kummatkin?

Etsiskelin tietoa valkoisesta puutarhasta ja huomasin, että Sari on käsitellyt aihetta useammankin kerran. Ulkomaisilta, etenkin englantilaisilta, sivuilta löysin runsaasti tietoa, sillä siellä valkoinen puutarha on teemapuutarhoista yksi suosituimpia.

Valkoista puutarhaa kutsutaan kuupuutarhaksi, jolloin se on suunniteltu ihailtavaksi illan tai yön hämyssä. Sen on tarkoitus vangita kuun valon pehmeät värivivahteet. Kasvien tuoksut pitäisi olla voimakkaita, jotta ne täyttäisivät yön hiljaisuuden. Perimmäisenä tarkoituksena on saada puutarhan vierailija kokemaan luonnon aistillisuus. Meidän valkeat yöt kesä-heinäkuussa pakottavat ihailemaan puutarhaa aika myöhäiseen kellonaikaan. Olisiko kuupuutarha meillä parhaimmillaan elokuussa?

Vaaleat värit ja valkoinen saavat puutarhassa uuden hehkun. Kun vihreät varret ja lehdet häipyvät pimeyteen, kukat näyttävät kelluvan tai leijailevan. Lisäksi kirjavalehtisten kasvien vaaleat osat tulevat enemmän esille pimeässä. Muistin, että minulla on siirtoistutuksessa kirjokuunliljan taimia. Pitäisiköhän siirtää niitä tänne?

Lepattavat lehdet ja kahisevat ruohot voivat toimia kuupuutarhan äänielementtinä. Minulle tuli ensimmäiseksi mieleen haavanlehtien havina, mikä kuuluu valkean puutarhani takaa. Niitä on kyllä paha siirtää - vai löytyisiköhän sieltä seasta joku pieni alku? Pitääpä katsastaa tilanne. Voikohan muuten haapaa leikata muotoon? Voi jestas kaikenlaisia kysymyksiä tässä tuleekin kirjoittaessa mieleen…

Kuupuutarhan tärkeänä osana on istumapaikka, jossa voi ihailla näkymiä. Istuimessa ei ole tärkeintä sen ulkonäkö vaan se, miten mukava siinä on olla! Minulla on nyt vain leikki-istuimet, pitäisiköhän alkaa harkita ihan oikeitakin istuimia?

Lisäksi kuupuutarhassa voi olla tummaa seinää tai kuusiaitaa taustana, jotta vaaleat kukat tulevat paremmin esille. Kevyellä valaistuksella voi myös korostaa haluttuja asioita. Onkohan meidän valot ihan vääränlaiset?

Tällaisia olen pohtinut viime päivät ja lisää kysymyksiä tulee mieleen. Pieniä suunnitelmanpoikasiakin, ehkä.

——

Tässä muutama linkki, josta olen ottanut tietoja tähän postaukseen:

http://www.bhg.com/gardening/plans/colorful/design-for-a-moon-garden/

http://www.lifeinitaly.com/garden/moon-gardens.asp

http://flowergardens.suite101.com/article.cfm/the_white_garden

Viime postauksessa iloitsin mansikoista sydänpenkissä, jonka teimme viime kesänä. Olen kuvannut tuota kukkapenkkiä pitkin kesää, koska halusin seurata, miten sen ulkonäkö muuttuu kesän kuluessa.

Nyt huomasin, että jos pistän kuvat tänne, postaus toimii samalla muistiinpanoina kukkimisista.

Toukokuussa pääosassa olivat kivet. Valkovuokot sekä mininarsissit ‘Tête-à-Tête’ tuovat pientä väriä. Muut kasvit ovat pelkkiä aavistuksia. Sydämen sivuja reunustavat taikinamarjat on leikattu myyrien jäljiltä alas.

Kesäkuun alkupuolella kukkivat tulppaanien lisäksi hopeatäpläpeippi. Taikinamarjat ovat nousseet reippaasti ylös leikkauksen jälkeen.

Kesäkuun loppupuolella ennättivät kukkaan ukko- ja ruoholaukka sekä akileija.

Heinäkuussa puhkesivat kukkaan jalopähkämö, varjolilja ja lehtolaukka. Taikinamarjaa on tässä vaiheessa jo kertaalleen leikattu vähän alemmaksi.

Akileijat ja ruoholaukat lopettelivat kukintaa, ja ukkolaukalta oli jäänyt siemenpallot pystyyn. En raaskinut taaskaan leikata niitä alas, kun ne ovat niin veistokselliset. Oikeita luonnon taideteoksia!

Elokuun puolivälissä kukkivat harmaamalvikki ja tarhaniittyhumala sekä pienoinen ruusu.

Viimeisessä kuvassa on jo vähän aavistus syksystä, mikä johtuu kukkineiden kasvien hienoisesta kellastumisesta.

Kukinta kuitenkin jatkuu sydänkulmassa vielä, sillä tarhaväriminttu ‘Marshall’s Delight’ on vasta nupuillaan ja viimeisenä puhkeavat punatähkät ovat vielä aivan supussa. Ne eivät aina ehdi kukkia kokonaan, mutta toivottavasti tänä vuonna kuitenkin.

Puutarhurointi on siitä mukava harrastus, että se kehittää kykyä iloita pienistä asioista. Iloa tuottavat asiat ovat usein luonnon järjestämiä yllätyksiä: uusi laji tai kasvin kiehtova kukinta, koko, muoto taikka väri.

Puutarhailijat ovat toki loistavia esimerkkejä ihmisistä, jotka jatkuvasti järjestävät itselleen hymyilyn aiheita tulevaisuuteen. Kun ensin hankkii sipuleita, mukuloita, siemeniä ja pikkutaimia, ja pistää ne maahan, voi alkaa odotella, mitä niistä kehkeytyy. Kun tulokas on sitten asettunut viihtymään ja kiittää kukinnalla, voi puutarhailija hihkua innolla: “minä tein sen, minun kukkani kukkii, minusta se tykkää!”

Muistatteko lapsuuden parhaan mansikkapaikan ojanpientareella tai siellä toisessa salaisessa paikassa…? Siitä ei kerrottu kuin parhaalle kaverille, jonka kanssa poimittiin makoisan mansikkamaidon ainekset. Jotkut marjat piileksivät niin ovelasti, että niitä ei huomannut ennen kuin katsoi tietystä kulmasta tai haromalla lehtiä. Voi sitä tyytyväisyyttä ja iloa, kun löytyi oikein punainen ja mehukas mansikka.

Nyt ovat metsämansikat saapuneet salaperäisesti sydänpenkkiin akileijojen, hopeatäpläpeipin ja jalopähkämöiden alle. Ilo purkautui riemunkiljahduksena, kun huomasin ne.

Pidin tätä henkilökohtaisena tervehdyksenä itselleni. Mansikkapaikka tuli lähelleni sydänpenkkiin. Ihanaa!

… missä muuten sinun mansikkapaikkasi oli?

Kuusirannassa on ollut tavallista enemmän perhosia tänä kesänä ja olen onnistunut näkemään useampia lajeja kuin koskaan.

Olen iloinnut perhosten bongauksesta kuin pieni lapsi ja yrittänyt kuvata niitä. Tavattoman nopeina pyrähtäjinä se ei ole aina onnistunut. Silmiini on osunut muun muassa neitoperhonen ja suruvaippa mutta kameran linssi ei tavoittanut niitä.

Seuraavassa on kuvia perhosista kohtaamisjärjestyksessä. Tunnistukset eivät ole varmoja, joten otan korjaukset ilolla vastaan.

Metsänokiperhosia lobelialla.

Olisikohan tässä orvokkihopeatäplä metsäapilalla?

Ohdakeperhonen värililjalla.

Sitruunaperhonen orvokilla.

Tuntematon beige resupekka valkoapilalla.

Helminukkajäkkärällä lepäsi pieni perhonen, joka saattaa olla loistokultasiipinaaras.

Herukkaperhonen ahkeraliisalla.

Amiraali oli laskeutunut helminukkajäkkärälle.

Perhosten bongaus oli hauskaa ja vei ajatukset pois tekemättömistä puutarhatöistä! Toisaalta perhosten viihtymiseen ei taida tarvita täydellistä ja viimeiseen asti hoidettua puutarhaa, ehkä pikemminkin päinvastoin. Nyt siellä on ilmeisesti perhosille mieluisia kasveja. Mietin, olisiko helminukkajäkkärä yksi sellainen, sillä vaikutti siltä kuin siinä olisi jatkuvasti istuskellut perhosia.

Kaunis kesä oli tuonut paljon kaikenlaisia lentäjiä paikalle. Seurailin kiinnostuneena myös sudenkorentoja, mutta niiden kuvaaminen ei onnistunut. Toivottavasti näitä kaikkia riittää vielä tulevina vuosinakin!

Viimeksi, kun olimme kävelyllä Kuusirannan puutarhassa, käännyimme portilta vasemmalle. Ajattelin viedä teidät tällä kertaa toiseen suuntaan.

Heti oikealla on pajukehikko, johon puutarhan emäntä ei ole tänä vuonna jaksanut istuttaa minkäänmoista köynnöstä. Niinpä luonto ratkaisi asian ja ryhtyi kasvattamaan siinä keto-orvokkeja. Siihen on asettunut vaalea perhonen, joka muistuttaa lanttuperhosta. En tiedä, millä perusteella lanttuperhosia tulisi puutarhaan, mutta lanttuja meillä ei kasva, joten joko se ei ole lanttuperhonen tai sitten lanttuperhonen ei tarvitse lanttuja liihotellakseen ympäriinsä.

Perhosen silmin lammikolla voisi näyttää tällaiselta.

Tarkempi silmäys lammikon reunalle paljastaa jotain kamalaa! Tällainen kammottava hirviö oli siinä vahtimassa kudontatyötään.

Kudottu tekele oli, ei suinkaan pyydys niin kuin ensin ajattelin, vaan lastenkammari! Siellä liikuskeli läjäpäin pikkuhirviöitä ja niitä kutoja vahti herpaantumatta.

Kuvaamiseni loppui siihen ja hypähdin kiljuen ja väristen kauemmas. Olen koko aikuisikäni kärsinyt hämähäkkikauhusta (araknofobia), mutta tavalliset pikku hämähäkit, jotka vilistävät pirtin portailla eivät ole enää aiheuttaneet kammon väristyksiä. Nyt tämä isokokoinen hämähäkki palautti kauheat tuntemukset takaisin. Tällä hetkelläkin, kun kirjoitan tätä, kylmät väreet kulkevat pitkin ja poikin ihoani.

Kaikkia muita eläimiä olen tähän mennessä suvainnut puutarhassani, mutta tässä tuli stoppi. Tuon hämähäkin pesue ei sinne sovi. Mies hävitti sen pesän ja keksi hyvän paikan sille. Loiskis vaan ruutanoiden ruoaksi!

On lammikossa sentään jotain ihastuttavaakin. Siellä loistaa punainen täplä.

Saanko esitellä: Nymphaea ‘James Brydon’!

Tämä kesä on Kuusirannassa ollut kaunis ja otollinen monille kasveille ja vihdoin lumpeenikin kukki ja lisää nuppuja on tulossa.

Osmankäämeissä on pamput viittä vaille valmiit. Vesi on kirkas niiden alla. Siellä ahvenkaverukset paistattelevat päivää auringon lämmittämässä vedessä.

Melkein polun päässä on sisiliskokivi. Onkohan siellä ketään kotona?

Nostetaan pikkukiveä… Jaaha, pikkupiiperot eivät halunneet kuvaan, vaan vilistivät kiveä alas sen minkä kintuistaan pääsivät!

Tässä vielä yksi söpöistä liskoista erään kesävieraan kädessä.

Kulkemamme polku päättyy sorapolun ja liuskekivipolun risteykseen, jonka kulmauksessa olen tänä kesänä jatkanut kukkapenkin rakentelua.

Ehkä jatkamme tästä vielä myöhemmin johonkin suuntaan. Nyt kuitenkin toivotan kaikille kanssakulkijoille hyvää loppuviikkoa!