Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Lähtisimmekö tällä kertaa kävelylle metsään? Näin kun olemme metsäpuutarhassa, sinne ei ole edes pitkälti matkaa, sillä sehän kohoaa aivan vieressä.

Lähtöpaikkamme on siinä mihin viimeksi jäimme, kun perhonen astui varpaille. Astelemme raparperin vieritse pihatielle.

Oikealla puolella on alue, johon aikanaan laitoin metsäpuutarhan ensimmäiset istutukset. Rakensin sinne luonnonkivistä polun. Sen nimeksi tuli Hirvipolku, koska oli merkkejä siitä, että hirvet olivat kulkeneet sillä kohtaa säännöllisesti.

Nyt siellä on kukassa komeasinikuunlilja.

Käännymme vasemmalle ja suuntaamme ylöspäin. Katseen kiinnittää miehen tämän kesän projekti: heinäseipäistä rakennettu riukuaita.

Tien varrella kasvaa jotain keltaista, jota en tunne.

Metsästä löytyy valoisilta paikoilta sinisiä kelloja (olisivatko kurjenkelloja?) ja suuria saniaiskasvustoja.

Ykskaks edestä löytyy ämpäri, jonka pohjan peittää viime syksynä pudonneet lehdet ja kunnon sieniveitsi.

Mikähän on ämpärin tarina? Saiko joku sienettömässä metsässä samoilusta niin tarpeekseen, että päätti sen olevan vihoviimeinen kerta jolloin ämpäriä kuljettaa ympäriinsä? Vai kirposiko se huomaamatta metsän huumaamalta harhailijalta, joka ehkä tänä syksynä etsiskelee turhaan ämpäriään? Mitä sinä arvelet?

Sieniä emme mekään kohtaa, mutta näitä sinisiä metsän antimia otamme talteen.

Tällä kertaa en ollut riittävän nopea kameran kanssa, ja niin ensimmäiset palat luomupiirakasta ehtivät kadota parempiin suihin.

Mielikuvitusmatkan päätteeksi ota palanen mustikkapiirakkaa ennen kuin se loppuu kokonaan!

Hei! Kutsun sinut pikku kävelylle puutarhaani, tervetuloa!

Kuljemme portille ja kurkistamme vasemmalta pilkistäviä väriläiskiä.

Portilta valitsemme polun, joka kulkee vesiaiheen vierellä ylöspäin.

Täällä pionit ja palavarakkaus käyvät toistensa kanssa pientä kinaa väreillään. Viime vuonna löytämäni tummatulikukkakin aloittelee kukintaa.

Jatkamme kohti vesiaiheen ylintä allasta ja polun keskivaiheilla kohtaamme kukkivia värililjoja ja tarha-alpin.

Hetken päästä saavutamme kukkapylvään, jonka etualalla kiipeilee kärhö.

Se on jo alkanut availla samettipintaisia viininpunaisia kukkiaan.

Kas, saavuimmekin jo ylimmäiselle vesialtaalle, josta vesi virtaa alas lammikkoon!

Siellä metsänokiperhonen lehahtaa puutarhan kuluttamille varpaille.

Huomasitko!

Ihana kesäviikko sinisen planeetan pohjoisella puoliskolla on takana. Aurinko ei ujostellut näyttäytyä vaan jakoi paistetta ja lämpöä sopivasti.

Keskellä lämpimintä aikaa kukki viileän sinisiä kasveja. Sininen ei ole lempivärejäni sisätiloissa, mutta ulkona sininen on virkistävä.

Ukonkello oli röyhähtänyt aivan hurjaksi.

Sen kanssa elintilasta taisteli jaloritarinkannus.

Orvokit kukkivat tyynesti vuodesta toiseen, keväästä syksyyn.

Aitoukonhatun kukinta etenee jännästi kerroksittain. Kukinta alkaa uloimmista eteläpuolen alakerroksista.

Sekä akileija että lehtosinilatva ovat jo lopettelemassa kukintaa.

Enemmänkin sinikukkaisia kasveja voisi oikeastaan olla tasapainottamassa punaisen ja keltaisen ylivoimaa. Onneksi jotain on vielä tulossa. Tässä minulle uuden tuttavuuden, kruunuvuokon (Anemone coronaria ‘Mr. Fokker’) mielenkiintoisen näköinen nuppu.

Hauska nähdä, mitä siitä muodostuu!

Sinisiä kasvejani on ollut aikaisemmin täällä ja myös vanhassa blogissani.

Toivotaan, että taivas pysyy sinisenä. Sinisiä ajatuksia kaikille!

Kastelukannut saavat seistä paikallaan, sillä sadevettä on tällä viikolla tullut reippaanlaisesti. Se näkyy myös puutarhan poluista, jotka lainehtivat.

Koska kosteus keskeytti puutarhatyöt, päätin piipahtaa kotosalle hakemaan postit ja laittamaan tänne pienen päivityksen.

Punainen varjolilja ei ole koskaan ollut näin upeassa kuosissa kuin nyt. Se on ilmeisen ihastunut tuohon kulmaukseen, jonne sen siirsin toissa kesänä.

Varjoliljan neljä vaihetta.

Valkoinen varjolilja ei kukkinut viime vuonna lainkaan, joten siirsin sen toiseen paikkaan. Nyt siinä on nuppuja, mutta kestää vielä aikansa, ennen kuin se on yhtä runsas kuin punainen sisarensa.

Penkistäni löytyi myös tällainen yllätys. Kuva on jo viikon takaa. Nyt kukat ovat pallomaisessa muodostelmassa. Mielestäni se näyttää esikolta. Osaisiko joku kertoa sen oikean nimen?

Aurinko näyttäisi alkavan paistaa jälleen, joten lähdenpä tästä takaisin Kuusirantaan.

Kaikille oikein mukavaa kesäviikonloppua!

Ystävälläni oli menossa odotuksen varallaolopäivät. Hänen tyttärensä toisen lapsen olisi pitänyt jo syntyä ja ystäväni päivysti vanhemman lapsen hoitotehtävää. Kuten tiedämme odottavan aika pitkä. Niinpä sitä keventääkseni ehdotin, että viettäisimme kepeän kotiseutupäivän Vantaan Tikkurilassa.

Lähdimme asemalta kohti Keravanjokea joka on Vantaanjoen pisin, 65 km pitkä, sivuhaara. Vantaanjoen vesistöalue ulottuu 14 kunnan alueelle, jossa asuu yhteensä yli miljoona ihmistä. Keravanjoki on Tikkurilasta lähtien Helsingin ja Vantaan rajajoki, kunnes se kaupunkien rajalla Tammistossa yhtyy Vantaanjokeen.

Muutamaa kilometriä aikaisemmin se halkoo Tikkurilan.

Keravanjoen vesi näyttää epäilyttävän väriseltä, mutta vedenlaatu on parantunut 80-luvun tilanteesta. Ulkonäöltään vesi on luontaisesti sameaa, sillä suurimmaksi osaksi joki virtaa Keravan alueella savimaiden halki.

Keravanjoen 20:sta koskesta Tikkurilankoski on pohjoisesta lähtien toiseksi viimeinen.

Vesistön koskissa on aikoinaan toiminut ruukkeja ja myllyjä. Me poikkesimme Veinin myllylle syömään vastapaistettuja donitseja. Palanpainikkeeksi otimme - jaa, jääkööt se salaisuudeksi, olihan seuralaisellani sentään menossa odotusajan päivystys.

Kulttuurihistorialliselta vesistöalueelta on vain kivenheiton matka Tiedekeskus Heurekaan.

Ulkoseinällä oleva Heurekan symboli, Anssi Asunnan teos “Neljä kuutiota”, näkyy jo kaukaa. Vaikka olen nähnyt tämän optisen illuusion monta kertaa, niin aina se yllättää.

Heurekan piha-alueella on pysyvä kivipuisto, jossa on Suomen kallioperän tyypillisiä ja epätyypillisiä kiviä. Tässä ihmeellistä pallograniittia.

Tikkurilan maalitehtaan naapurissa on kotiseututalo Påkas, jossa muutama vuosi sitten järjestin miehen 50-vuotispäivät. Historiasta kiinnostuneen kannattaa käväistä Påkaksen sivuilla tutustumassa seikkaperäiseen koosteeseen Kuninkaala-Fastbölen kylän historiasta, joka ulottuu ainakin 1500-luvulle.

Kylässä on myös Konungsin kartano, mutta meidän retkikohteemme oli kuitenkin Gjutars, eli nykyisin Taiteilijatalo Gjutars. Siellä oli Vantaan Taiteilijaseuran kesänäyttely, jonka kävimme katsastamassa.

Myöhemmin kuljeskelimme vielä ostoksilla ja kävimme syömässä. Kaiken kaikkiaan oli oikein onnistunut kotikutoinen turistipäivä!

Kokonaiseen viikkoon en ehtinyt ahkeroimaan puutarhassa, sillä Kuusirannassa oli muuta puuhaa. Luonani oli näet pikku vierailija, joka oli hyvin kiinnostunut monista asioista. Kohteliaana emäntänä annoin hänelle kaiken huomioni, esittelin paikkoja ja pidin muutenkin seuraa, joten puutarhatyöt saivat jäädä toistaiseksi.

Vierailijani halusi ruokkia kaloja (tosin hän söi itse osan kaloille tarkoitetuista leipäpaloista ja helpotti sillä tavoin ruokintaurakkaa) ja samalla huljutella vettä käsin ja jaloin. Hän halusi myös heitellä suuren määrän kiviä veteen. Siinä hommassa vieraani asetti itselleen jatkuvasti kunnianhimoisempia tavoitteita valitsemalla mahdollisimman suuria kiviä heiteltäviksi. Hän on ilmeisesti synnynnäinen heittäjä, sillä kivet molskahtivat vettä roiskuen upeasti pinnan alle.

Heinät ja apilankukat vaativat repimistä ja myös ruusunlehdet houkuttelivat nyppimiseen. Alueen laajempi kartoittaminen tapahtui kesäisen heleänvihreissä rattaissa, joissa pyöri vierailijaa varten jatkuva selostus: “Tuolla on kaivo ja sen päällä loistaa kiiltävä ämpäri. Tässä on kuusi ja sitä voi koskettaa, mutta kannattaa varoa, etteivät neulaset pistä. Tuossa on kivikasa, jossa on paljon isoja kiviä.” Tuulimyllylle saavuttaessa vieraani pääsi antamaan sen siiville vauhtia. Sitä hän tekikin sitten ahkerasti, ja asianmukaisesti myös ihaili siipien pyörimistä.

Sisätiloissakin oli paljon tekemistä. Vieraani halusi tutustua tarkasti jokaiseen näkyvillä olevaan esineeseen ja myös kaappien saloihin. Kartoitus oli perinpohjaista ja kaikki tavarat otettiin esille arvioitaviksi. Kiinnostavimmiksi sisustuselementeiksi paljastuivat lopulta erilaiset valaisimet, joita saattoi sytyttää ja sammuttaa, seinäkello, joka sanoi tik-tak sekä takkaan muuratut kivet, joita oli mielenkiintoista tunnustella. Myös kylpypaikka sai vieraaltani täyden hyväksynnän.

Kun Kuusirannan maisemat olivat tulleet tutuiksi, lähdimme kylille. Autoista kiinnostunut vieraani asettui ensin itse kuljettajan paikalle, mutta siirtyi silti mielellään varta vasten hänelle varattuun mukavaan istuimeen takapenkille.

Kylällä suunnistimme sillan poikki jäätelökioskille ja kanavalle, jossa katselimme ohi lipuvia veneitä. Sieltä jatkoimme paikalliseen leikkipuistoon, jossa oli monia mielenkiintoisia rakennelmia. Keinut testattiin ja ne saivat hyväksynnän.

Vieraani erityisen mielenkiinnon kohteena oli paikallinen ulkoilmanäyttämö, jonne hän suunnisti määrätietoisesti. Hän kiipesi ponnistellen korkeat portaat ylös ja se kannatti, sillä näyttämön korkeimmalta kohdalta oli hienot näkymät alas katsomoon.

Illalla grillasimme. Meillä oli vieraani kanssa pieniä erimielisyyksiä tässä asiassa, sillä omatoimisena hän olisi mielellään hoitanut grillauksen itse. Päättäväisesti kuitenkin totesin, että hän voi grillata joku toinen kerta, nyt hän saa istua valmiiseen pöytään ja äitinsä hoitaa grillauksen. Lopulta hän suostui odottelemaan grillin tuotoksia sisätiloissa seurassani, autoleikkien parissa.

Yöt nukuimme hyvin ja aamulla aloitimme kesäiset puuhailut uudelleen.

Oli siis ihastuttavat kesävieraat Kuusirannassa! Toivottavasti tulevat pian uudelleen!