Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Olen aiemmin kertonut, miten toissa kesänä istutimme 30 metriä taikinamarja-aitaa, yhteensä 120 tainta.

Alla olevassa kuvassa näkyy pätkä aitaa viime kesänä. Se oli jo kasvanut ihan mukavasti.

Arvatkaapas tykkäsivätkö myyrät siitä? Ikävä kyllä! Karmea totuus paljastui: myyrät olivat syöneet noin 100 tainta! Vain portin oikealla puolella oleva lyhyt aidanpätkä oli unohtunut niiltä popsimatta. Jälki oli kauttaaltaan tämän näköistä:

Toinen, mistä ne olivat kovasti tykänneet, oli mustialan ruusu. Se kun on melkein piikitön. Kolme mustialan ruusupensasta oli tuhottu täysin. Osittain oli vain pelkkiä tikkukasoja jäljellä:

Leikkasin pystyssä olevat oksat alas ja todellakin joka ikistä oksaa oli järsitty! Tässä menee sitten mustialan ruusuni kompostiin.

Myös juhannusruusuja oli syöty, vaikka niissä on piikkejä. Ne ovat kuitenkin selvästi hentopiikkisempiä kuin Robustat, joten ne kelpasivat myyrille. Onneksi eivät sentään aivan kokonaan.

Robustat siis säilyivät. Eihän myyrä karvakuonoaan viitsi paksupiikkiseen Robustaan työntää, joten se säästyi aivan koskemattomana.

Puutarhurin elämä ei ole yhtä auvoa, mutta onneksi on aina myös, ainakin pieniä,  ilon aiheita. Viimeksi sitä tuotti tämä julianesikko, joka hätäisenä jo esitteli nuppujaan. On sillä kiire! Onko niillä keväisin joku kilpailu: “minä ekana, eiku minä, minäpäs, minä!”.

Tämän ilopillerin myötä toivotan kaikille iloista vappua!

Viime lauantaina tapahtui jotain, jota voisi pitää eräänlaisena päätepisteenä Kuusirannan rakennusprojektille: työmaakoppi vietiin pois!

Koppi tuotiin tontille yhdeksän vuotta sitten, eli 10-vuotissynttäreitä ei ihan ehditty viettää. Alla oleva otos kuvaa rakennusprojektia vuonna 2000. Siellä koppi näkyy oikealla.

Rakennusprojektin toinen vaihe alkoi vuonna 2006, kun tontille pystytettiin toinen vanha hirsirakennus vierasmajaksi. Samana syksynä rakennettiin talojen väliin tukimuuri. Silloin keltainen työmaakoppi oli vielä tarpeellinen omalla paikallaan.

Ajan kuluessa kopin käyttötarve väheni ja puutarhurin silmiä häiritsi keltainen koppi, jota ei pystynyt kuvatessa välttämään. Tässäkin ystävän 2007 ottamassa kesäkuvassa koppi vilkkuu taustalla.

Ensi viikonloppuna onkin varmaan outoa saapua Kuusirantaan, jossa työmaakoppi on ollut niin olennainen osa maisemaa niin monta vuotta. Nyt sillä paikalla on pelkkä aukko. Millähän sitä tyhjää kohtaa alkaisi täyttää…?

Yksi suosikkilinnuistani saapui Kuusirantaan sunnuntaina: västäräkki. En väsy katselemaan sen pyrstönvipatusta, vikkelää juoksua ja hypähdyksiä, kun se etsiskelee syötävää. Ehkä kuvittelen vain, mutta vaikuttaa siltä kuin se hakeutuisi mielellään ihmisten läheisyyteen.

Näin keväällä se käyttäytyy todellakin aivan eri tavalla kuin muut linnut. Talviruokinnassa olleet paikkalinnut siirtyvät kauemmas pihapiiristä. Muuttolinnut - peippoa lukuun ottamatta - pysyttelevät pidemmällä, mutta västäräkki tulee sinne, missä ihmisetkin ovat. Se ei tee arkuudesta johtuvia äkkinäisiä liikkeitä karaten näkymättömiin, vaan metsästelee häiriintymättä, vaikka ihmiset kuljeskelevat läheisyydessä. Se on aika hiljainen touhottaja, mitä nyt välillä sirihtelee.

Kuten kuvasta näkyy, Kuusirannassa oli paikoin vielä lunta, mutta se suli vauhdilla lämpimien päivien voimasta. Pihalammen jäätkin varmaan lähtevät tuota pikaa.

Joella ei ole ollut jäitä enää muutamaan viikkoon. Telkillä on jonkinlainen kolmiodraama menossa, sillä naaraan lisäksi siellä on kaksi koirasta. Ne lipuivat lähelle, ensin pariskunta ja hieman perässä tuli kolmas pyörä. Pariskunta ui ohi, mutta yksinäinen koiras kääntyi takaisin, kun huomasi minut. Näin tämän kolmikon jo viime viikonloppuna, eli aika sitkeä kiista niillä on meneillään.

Äänet ovat palanneet muuttomatkoiltaan metsäpuutarhaan. Ero viikon takaiseen on selkeä. Toisaalta pelkästään laulurastaan saapuminen luo illuusion, että paikalle on saapunut useita eri lintulajeja. On se niin mainio matkija!

Ympäröivistä metsiköistä raikui jo lintujen laulu aamuvarhaisesta myöhäiseen iltaan. Äänimaailma vaihteli sirityksistä ja säksätyksistä vihellyksiin sekä yksinkertaisista kirkkaista soinneista monipuolisesti polveileviin lurituksiin. Silti jotkut laulajat ovat vielä matkalla, joten vielä riemukkaampia säveliä on edessäpäin.

Kevään ilo näkyy myös lintujen lennossa, kun ne leikittelevät ilmassa pareittain.

Sunnuntaina huomasin myös kevään ensimmäisen sammakon, joka loikki pihan poikki, mutta kuvaan en sitä saanut. Kurnutusta ei vielä kuulunut.

Kotipihassani ensimmäiset krookukset ovat loistaneet jo kaksi viikkoa ja joka päivä putkahtelee esiin muutama. Näitä kevään ensimmäisiä kukkaihmeitä kun katsoo, niin ei voi kuin hämmästellä luonnon kauneudentajua. Ihmisten tekeleet jäävät auttamatta toiseksi luonnon laatimien taideteosten rinnalla.

Auringon houkuttelemana ovat ensimmäiset scillatkin avanneet sinisen tähtensä.

Pian laihehtii oikea scillameri…

*

*

*

Sitä odotellessa otan vastaan Villiviinin haasteen (kiitos siitä!), joka kuuluu näin:

Nyt (ja aiemminkin) on ollut paljon liikkeellä fakta-haasteita, esim. kerro 20 faktaa jne. Tämä haaste ei käsittelekään faktoja, vaan tuntomerkkejä. Kerro yksityiskohtia itsestäsi ja jaa ne muille. Haasta sitten 5 muuta bloggaajaa tekemään sama edelleen.

Tuossa ei näköjään rajoiteta tuntomerkkien määrää, mutta vaikka omasta ihmeellisestä itsestä on mukava ja helppo kirjoittaa, niin säästän kuitenkin lukijoita laittamalla vain muutaman kohdan

1. Vaikka hiukseni eivät ole vaaleat, niin naamakarvoitus on. Siksi maalaan ripset ja kulmat joka päivä. Ilmettä silmiin, muuten en tunne olevani hereillä!
2. Näön vuoksi käytän silmälaseja.
3. En ole koskaan ajellut säärikarvojani, sillä minulla ei ole sellaisia.
4. Olen hyvin vaaleaihoinen, joten auringossa palan herkästi. Hmm, täytyykin muistaa hankkia aurinkovoiteita…
5. Olen villasukkasillani 160 cm pitkä ja kuulemma näytän vieläkin pidemmältä, mutta silloin minulla onkin korkokengät. Eli oikeastaan aina, kun menen ulos.
6. Jos näet jonkun laulavan antaumuksella autoa ajaessaan saattaa olla, että minä huristelin ohitsesi.

Olen nähnyt tämän aika haasteen aika monessa blogissa, mutta jos joku teistä kävijöistä ei ole tätä vielä tehnyt, niin ota tästä haaste ja pistä kommentti, niin tulen katsomaan!

Lauantaina koin ristiriitaisia tunteita käyskennellessäni lumisessa puutarhassa, jossa oli vasta pieniä lumettomia läiskiä siellä täällä. Kevät edistyy todella hitaasti. Sitten näin pienen keltaisen täplän korallikanukan alla, samassa paikassa kuin viime vuonna: leskenlehti.

Oliko tämä mukava huomio vai ei? No, onhan se tavallaan kivaa, että näkee kevään ensimmäisen leskenlehden. Mutta se ei ole kivaa, että viime kesänä vuodatin hikeä, kun yritin hävittää leskenlehden juuria täsmälleen tuolta paikalta! Kamppailuni leskenlehteä vastaan on siis odotettua vaikeampaa, mutta vielä en aio alistua.

Leskenlehteä ei ole alun perin esiintynyt siellä. Koska metsä hakattiin alas puutarhan tieltä, alue muuttui valoisaksi ja suotuisille paikoille alkoi vähitellen kylväytyä kaikenlaista.

Monet luonnonkasvit ovat tuttuja pihapiireissä. Ne eivät aiheuta minkäänlaista hämmästystä kulkijassa, koska niitä on aina ollut. Metsäpuutarhassa monet niistä ovat kuitenkin ilmaantuessaan olleet ihastuttavia ihmetyksen aiheita, sillä niitä ei ollut siellä ennestään.

Alkuperäisiin kasveihin kuuluu pian kukkiva sinivuokko.

Kun Kuusirantaan rakennettiin pihalampi, sen reunalle asettui kuin kutsusta rentukka.

Olin aiemmin katsellut haikeana tätä ojien ja purojen kasvia, joka jo aikaisin keväällä heijastaa auringon hehkua. Toivoin, että pihallani olisi joskus sellainen. Ja sitten se vain tuli jostain! Ehkä lintujen mukana tuli siemen.

Näiden ensimmäisten luonnonkasvien jälkeen puutarhaan ja sen liepeille alkoi putkahtaa lisää kasveja, ainakin valkovuokkoja, käenkaalia, nurmikohokkeja, orvokkeja ja siankärsämöitä.

Viime kesänä paikalle asettui sini- ja sinipunakukkaisia kasveja: muun muassa nurmitädykkeitä, kurjenpolvia ja harakankelloja.

Kesäkuussa näkyi kivikossa yllätys. Vaikka metsäpuutarhassa on lehtoakileijoja ennestään, oli paikalle tullut uudenlainen akileija, jonka varsi on tumma ja kukan väri vaaleanpunertavan lila. Linnut ovat varmaan tuoneet myös tämän kasvin siemenen.

Luonnonkasvit sopivat metsäisiin maisemiin. Joskus ajattelin, että istutan sinne vain maatiais- tai perinnekasveja, eli siis sellaisia, joita on kasvatettu suomalaisissa puutarhoissa jo 100 vuotta. Nyttemmin nälkä on kasvanut ja olen istuttanut sinne muutamia oudompiakin lajeja.

Mukavat luonnon tuottamat yllätykset ovat kuitenkin edelleen tervetulleita! Jospa montakymmentä kiloa auringonkukansiemeniä talvella kupuunsa popsineet linnut toisivat vastavuoroisesti jonkun hauskan kasvin siemenen jälleen sinne.

Mitä luonnonkasveja sinulla on puutarhassasi?

____

Lisäys 21.4.09:    Laura on tehnyt upean luonnonkukkapostauksen Paratiisinpalaseensa, johon kannattaa käydä tutustumassa!

Edellisessä postauksessa oli kuva peiposta. Se näyttäisi seisoskelevan lumen alta paljastuneen käpyruukun päällä. Sattumalta olen viime lokakuussa kuvannut lakastuvia kuunliljoja samalla paikalla.

Sinne olivat ruukut jääneet lumen alle keväisen peipon ihmeteltäväksi.

Lumen alta paljastui muutakin. “Siitä näkee, mihin sun lapios viime syksynä putosi”, tokaisi mies.

Yrittikö se olla ilkeä, mitä arvelette?

Kuukausi sitten penkki ja sen vierellä oleva suuri kivi olivat vahvasti lumen peittämiä.

Nyt penkki ja kivi olivat jo näkyvissä.

Asettelimme savilinnut esille (jotka, huom. olin syksyllä huolellisesti ottanut suojaan :D) houkutellaksemme vesilintuja paikalle.

Mitähän lumen alta vielä paljastuu? Toivottavasti ei kamalasti lisää tätä:

Pensashanhikeissa näkyi myyrien syöntijälkiä. Onneksi myyrän puremat eivät niitä haittaa. Täytyy vain leikata pensaat alas, niin ne kyllä toipuvat. Nuoret puut ovat sitten toinen juttu. Saa nähdä, kuinka niiden on käynyt. Toivotaan parasta!

Lauantaina saavuimme Kuusirantaan, jossa saatoin todeta lumien sulaneen viikon aikana vain vähän. Panin kuitenkin ilahtuneena merkille paikalle saapuneen peipon.

Sunnuntaiaamuna peippoja tepsutteli lintulaudan alla kahdeksan yksilöä ja myöhemmin huomasin niitä vieläkin useamman. Olisikohan viime kesän pesue tullut yhdessä Manner-Euroopasta synnyinseudulleen? Hetken päästä kuului peipon laulunluritus. Ihan lyhyesti vain, vielä ei ollut kunnon laulun aika.

Lähdimme kävelylle sohjoisille ja kuraisille lähiteille. Tiaiset ja punatulkut pitivät konserttiaan ja muutakin sirkutusta kuului. Nähtävää ei näyttänyt olevan, kunnes yllätimme telkkäpariskunnan seurustelemasta joella. Samassa kuului lähestyvien joutsenten lentohuuto.

Myöhemmin leikin miehen pitkäputkisella kameralla pihapiirin luontokuvaajaa ja totesin sen pitkäveteiseksi hommaksi. Tähtäilin joelle päin odotellessani toivorikkaana telkkiä, turhaan. Mustarastaiden laulua kuului kahdelta suunnalta, mutta pihalle ne eivät tulleet. Ehkä kevään kuluessa kuitenkin saadaan kunnon kilpalaulannat! Pitkästyneenä nappailin kuvia pikkulinnuista.

Välillä paikalle lennähti käpytikkapariskunta, mutta ne eivät suostuneet asettumaan samaan kuvaan.

Iltapäivällä paistoi aurinko lämmittävästi kuistille, jossa ehkä pari tuntia istuin turhautuneena ja tähtäilin kameralla sinne tänne. Kunnes…

…kiireiset telkät livahtivat karkuun!

Maanantaiaamuna oli ikkunan alla aivan uusi tulokas.

Etsin lintukirjasta nimen bongaukselleni ja löytyihän se: rautiainen. Väritykseltään se muistutti varpusta, mutta siro pää oli harmaa ja se oli muutenkin olemukseltaan sirompi.

Kuusirannan aikana olen vuosittain oppinut ainakin yhden lintulajin. Hienoa, että ne tulevat tuolla tavalla ikkunan alle esittäytymään!

Krookus on hauska kukka, kun siinä on nuput näkyvissä heti, kun se työntyy maan alta esille. Niinpä ei tarvitse jännittää kukkiiko se, kuten monien muiden kasvien kanssa.

Viime keväänä krookus oli kukkinut tällä päivämäärällä jo viikon, joten vaikuttaa siltä, että kevät on myöhässä. Toisaalta Helsingissä oli tänä vuonna pitkästä aikaa oikea talvi, joten ehkä tämä onkin se oikea aikataulu.

Narsisseilla on nyt kasvun vauhti päällä, mutta kukkimista joutuu odottelemaan tällä aikataululla ehkä vappuaattoon asti.

Onneksi viimevuotisella kuvalla voi tuoda väriä sivuille.

Näiden loistavankeltaisten kukkien myötä toivotan kaikille hyvää pääsiäistä!

Olen saanut kauniita tunnustuksia.

Ensin sain paljasjalkaheimon Mimosalta Hymykuopan laidalta tunnustuksen kauniiden saatesanojen kera.

Mimosa jätti aikanaan tervehdyksen blogiini ja sillä tavalla löysin hänet. Vaikka blogiemme perusteella tulemme eri maailmoista, tunnistan meissä salaperäistä samankaltaisuutta, minkä vuoksi käyn säännöllisesti katsomassa, mitä hänelle kuuluu. Hän on yksi pitkäaikaisimmista blogiystävistäni.

Toisen tunnustuksen sain Reetalta.

Reeta kertoi aloittaneensa vierailut luonani jo vanhan metsäpuutarhan aikoihin, jolloin hän ei vielä itse kirjoitellut. Nyt hän kirjoittaa Ritan huoneessa. Reetasta huokuu itsensä kanssa kättä päälle lyöneen ihmisen tyyneys ja positiivisuus. Poikkean säännöllisesti aistimassa arjen ylellisyyksiä ja onnistumisia Reetan hienojen kirjoitusten parissa.

Kiitos teille ystäväni näistä kauniita ajatuksia sisältävistä tunnustuksista! Toivon, että blogiystävyytemme jatkuu antoisana vielä pitkään!

Pikainen raportti jälleen, sillä kerrottavaa ei juurikaan ole. Kevät ei ollut edennyt Kuusirannassa oikeastaan ollenkaan. Vain kinokset olivat hieman laskeneet, mutta lunta riitti edelleen paljon. Paljasta maata ei ollut näkyvissä lainkaan, joten potkukelkalla pystyi vielä menemään. Mies kaivoi sadevesikaivon esille kymmenen senttiä paksun lumen alta.

“Plop, plop, plop” kuului, kun sulavat pisarat putosivat kaivoon.

Ikivihreä varjoyrtti oli sulanut vähän näkyville kuusen alla.

Lintulaudalle ei ollut saapunut uusia tulijoita. Sen sijaan yksi iloinen lintu-uutinen on: pihallamme vierailee iso pöllö! Pimeässä sen koko ja näkö ei käynyt täysin selville, mutta se on joko lehtopöllö tai ehkä jopa niinkin iso kuin viirupöllö. Kun se lennähti pois kotikoivusta, jonka alla kulkee hiirien polkuja, kuulin hetken päästä sen huhuilevan metsässä: “huu - hu - huu!”.

Niinpä ei haittaa, että haukkoja ei ole vielä näkynyt. Juhlikoot pöllöt myyrä-/hiiripaistien äärellä! Se sopii minulle oikein hyvin.