Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Hankin kevään ensimmäiset tulppaanit kotiin. Tällä kertaa ne olivat valkoiset.

Samassa tajusin, että Kuusirannassa ei kasva yhtään valkoista tulppaania. Täytyy kai jo aloitella ensi syksyn hankintalistaa…

Melkeinpä kaikkia muita värejä sitten löytyikin viime kesänä. Tässä joitakin.

Kuusirannassa tulppaanit kukkivat touko-kesäkuussa. Ensimmäisenä ehti kukkaan tuo punakeltainen Giuseppe Verdi toukokuun puolivälissä. Se kukki jopa ennen punaista Apeldoornia, joka yleensä on ollut ensimmäinen. Viimeisenä, kesäkuun puolivälissä, kukki vaaleanpunainen ripsureunainen Cummins, josta tuli suosikkini.

Voi olla, että kuvittelen vain, mutta tuntui kuin se olisi kukkinut pidemmän aikaa kuin muut. Se on tavattoman ryhdikäs ja todella jämäkkä. Terälehdet olivat kuin paksua tärkättyä kangasta ja ulkonäön kruunasi valkoiset rimpsut. Oikeastaan se oli aika mahtipontisen juhlava asussaan.

Jalostetut tulppaanit taantuvat pian ja voi olla, että näitä viime vuotisia ei enää ilmesty tänä vuonna. Jännittävä seurata, mitkä näyttäytyvät uudestaan!

Mitä hajuaistille tapahtuu vanhetessa? Oletko huomannut, että et enää tunne jotain tuoksua sellaisena kuin muistat sen? Joskus oikein nuuskimalla nuuskin suklaata (tai jouluna joulukuusta), että saisin saman voimallisen ihanan aistimuksen kuin lapsena. Onko tuoksu heikentynyt, vai onko hajuaisti laiskistunut? Vai onko ilmiö sama kuin kuuloaistissa, että vanhemmiten jotain ei enää voi aistia lainkaan? Heinäsirkkojen siritys on monelle muisto vain.  

Vaikka kovasti nuuhkin jotain saadakseni kunnon aistimuksen, niin toisaalta olen tuoksuyliherkkä joillekin tuoksuille. Moista ongelmaa esiintyy kuulemma keski-ikäisillä ja ikääntyvillä naisilla, mutta harvemmin miehillä. Siksi miehen on varmaan vaikea käsittää koko ongelmaa. Tuoksuyliherkkyyden aiheuttajana voi olla homeen haju, tupakansavu, hajuvedet tai hien haju. Ystäväni on niin herkkä, että ei voi edes pestä pyykkiä pesuaineella, joka sisältää hajusteita. Itselläni aiheuttajina ovat ihanan voimakkaasti tuoksuvat kukat, jotkut hajuvedet ja miehen jalkahiki.

Lääkärikirja Duodecimin mukaan tuoksuyliherkkyys aiheuttaa ruumiillisia oireita kuten väsymystä, hengenahdistusta, pahoinvointia ja silmien kirvelyä. Voimakkaimmin oireilevia on vaikea erottaa paniikkikohtauksesta. Minulla se aiheuttaa painavan päänsäryn.

Ongelmaan ei ole olemassa hoitoa, joten ei voi muuta kuin välttää paikkoja, henkilöitä ja tilanteita, jotka laukaisevat oireilun. Vältänkö? No vähän. En ota sisälle voimakkaasti tuoksuvia kukkia, mutta hyasinttia siirtelin joulun aikaan huoneesta toiseen sitä mukaa, missä oleskelin. En polttele tuoksukynttilöitä enkä pistä tuoksukuulia imuriin ja käytän vain vakituista hajuvettäni, muut olen antanut pois. Miestäkään ei tarvitse vältellä, sillä hän pesee jalat aina kun on riisunut kenkänsä.   

 

Nautin tuoksuista. Kun tunnen jonkun hyvän aromin, tulen hyvälle mielelle! On jotenkin ristiriitaista, että nautin myös niiden kukkien tuoksuista, joille olen yliherkkä.

Nautin myös hyvistä viineistä, joiden vivahteiden aistiminen perustuu haistamiseen. En silti pystyisi toteamaan, että ”viinin tuoksusta löytyy mustaherukkaa, luumua ja hieman punaista kirsikkaa sekä tammen tuomaa vaniljaisuutta, mausteisuutta ja seetripuuta”. Edes lakritsia en pystynyt aistimaan viinistä, vaikka kerran kuinka maistelin. Kykenin vain toteamaan, että SE viini ei maistunut hyvältä… Hajuaisti on kuitenkin siitä erikoinen, että sitä voi harjoituttaa nuuskimalla erilaisia hajuja.

  

Tämä tuoksua kuvaileva mainosteksti sai aivosoluni liikkeelle siellä missä hajumuisti sijaitsee: ”Ensituoksu on vihjaileva johdatus tuoksuun: freesian säteilevää pirskahdusta korostavat mustaherukan ja vihreän mandariinin rohkeat ja modernit sävyt. Syvällä tuoksun sydämessä lepää kerrostuneina syklaamia, pionia ja eksoottista mangoa: todella naisellinen sekoitus, jossa on herkullinen lisä kiellettyä hedelmää joka saa veden kielelle.” (Bruno Banani Pure Woman) 

Freesiaa, mustaherukkaa, syklaamia ja pionia - kuin suoraan tuoksuvasta puutarhasta!

Metsäpuutarhaan olen tietoisesti hankkinut tuoksuvia kasveja. Tuoksuvimmat ovat aivan talon luona, makuukammarin ikkunan alla. Haaveilen, että joskus kesäaamuna avaan ikkunan ja nenääni tarttuu kuningasliljan, ruusujen ja pionien tuoksu. Tuuli leyhyttää hiljaa verhoja ja kuljettaa tuoksun sisälle. Huone raikastuu ja luonnon oma parfyymi täyttää sen. Ja minä voin aloittaa päiväni tuoksuhumalalla!

Siivoilin kameraa ja huomasin, että Kuusirannan kukka- ja kasvipylväistä on aikamoinen kokoelma kuvia. En ehtinyt julkaista niitä kesällä (enkä kyllä monia muitakaan juttuja, silloin kun oli niin kiire puutarhan kanssa), joten esittäytykööt nyt täällä uudessa blogikodossa.

Ensimmäisenä esittäytyy entinen kuusi, joka on nyt krassipylväs.

Krassipylväs sai viime kesänä eteensä pajusäleikön.

Pajusäleikköä pitkin lähtivät (liiankin) luottavaisina kiipeämään kärhö ja viiniköynnös.

Niiden vieressä nököttää kaksi pölliä päällekkäin ja ajavat siinä pikkukrassipylvään virkaa.

Tässä seisoo ryhdikkäänä entinen pikkukuusi, nykyinen kesäkukkapylväs.

Kesäkukkaa kiemurteli myös nykyisen kotikuusen ympärillä.

Kiemurtelevista puheenollen on pakko esitellä myös ensimmäistä kesäänsä viettävä humalasalko (kuvanoton jälkeen humala muuten romahti alas, pitänee ensi kesänä vähän justeerata sitä).

Seuraavaksi esittäytyy pylväs, joka on jo aiemminkin ollut katsastettavana, eli allekirjoittaneen omalatoma kivipylväs somasti koivujen välissä kivipuutarhassa.

Yksi kasvipylväs oli tyystin jäänyt kuvaamatta, mutta onneksi sain kuvankäsittelyllä sen esille yhdestä pihakuvasta. Entisestä pystyyn kuivanneesta puusta tuli mansikkatötteröpuu!

Mansikkatötteröpuuta pitkin kiipeää villiviini, joka kuvittelee kasvavansa oikein isoksi.

Tuorein pylväs valmistui elokuussa: tikaspylväs.

Sen päällä komeilee kesälomalla tehty betoniruukku. Ensi kesänä siinä on toivon mukaan jotain myös kasvamassa. Katsotaan, miten homma etenee ja mitä mielessä kehittyy…

Joko sinulla on puutarhaan uusia suunnitelmia?

”Vesi vanhin voitehista”, sanoo vanha kansa. Mitä se tarkoittaa?

Olen potenut flunssaa viikon ajan, ja siitä kolme päivää kuumeessa. Koin kouriintuntuvasti, miten tärkeää oli saada vettä, joten ainakin kuumeisen ihmisen vesi voitelee.

Tuolla aikaisemmassa kirjoituksessani muistelin sateista kesää vähän apein mielin. Mutta jos asettaisi Suomen olosuhteet laajempiin yhteyksiin, niin on pakko todeta, että meillä on asiat hyvin, sillä meillä on vettä.

Potiessani hörpin hanasta tulevaa Päijänteen vettä runsaasti aivan raakana. Välillä join viime syksynä höyryttämääni mustaherukkamehua, vedellä laimennettuna tietenkin. Yhteen lasilliseen tarvitsin yhden lasillisen vettä.

Pullotettuja juomia en kaivannut, joskin nekin ovat 99 prosenttisesti vettä. Juomateollisuus onkin iso vesivarojen käyttäjä. Esimerkiksi yhden appelsiinimehulasillisen valmistukseen tarvitaan 170 litraa vettä!

Tuoreessa Vihreässä Langassa oli asiaa vedestä. Sen mukaan keskiverto pohjoisamerikkalainen kuluttaa vettä 600 litraa päivässä, eurooppalainen 235 litraa päivässä, suomalainen 155 litraa ja keskiverto afrikkalainen 70 litraa päivässä. Ymmärrän, että Afrikassa vettä ei kerta kaikkiaan ole samassa määrin kuin muualla, mutta mistä muut erot johtuvat? Tuhlauksesta ainakin osittain.

Luulisin, että meillä on eniten päivitelty sitä, että juomavedellä huuhdotaan vessaa. Suomessa siihen kuluu keskimäärin 35 litraa vettä päivittäin. Omasta vesikaivosta riippuvaiset kotitaloudet ovat jo aikapäiviä sitten kehitelleet säästökeinoja. Vanha kikka on se, että laittaa vedellä täytetyn pullon vessan vesisäiliöön, jolloin se säästää jokaisella huuhtelukerralla syrjäyttämänsä määrän vettä.

Myös teknologioita yhdistelemällä voidaan kehitellä keinoja veden säästämiseksi. Kerrassaan fiksulta innovaatiolta kuulostaa vettä säästävän pesukoneen ja vessan yhdistelmä. Siinä pesukoneen huuhteluvedet kerääntyvät säiliöön, josta ne käytetään vessan huuhteluun.

Vettä tarvitaan kaikkien tuotteiden valmistamisessa. On vaikea käsittää, että niinkin kuivan artikkelin kuin A4-paperiarkin tekemiseen tarvitaan 10 litraa vettä.

Euroopassa vettä kuluttaa eniten maatalous, mistä johtuu, että globaalinen vesiongelma koskettaa myös Suomea. Suurin osa meille tuoduista kasviksista ja hedelmistä tuodaan näet Etelä-Euroopasta, jossa kärsitään kesäisin kovasta kuivuudesta.

Kuluttajan on vaikea hahmottaa, mikä on ekologisinta kasvisten ja hedelmien hankinnassa. Itse ostan lähes aina kotimaista, jos sitä on tarjolla. Olen ajatellut, että kun ostan kotimaista, niin kuljetusten aiheuttamat hiilidioksidipäästöt ovat pienemmät (parasta tietysti olisi, jos voisi marssia lähituottajan luo ostoksille…).

Sitten mietin, että kotimaisten talviajan kurkkujen kypsyttäminen vie energiaa, mutta espanjalaiset kurkut puolestaan kuluttavat niukkoja vesivaroja. Kumpi on pienempi paha, kun tuoreita vihanneksia pitäisi kuitenkin syödä? En tiedä. Riittäisikö se, että tekee parhaansa?

Hiilijalanjäljestä olen kuullut jo aiemmin. Nyt sain tietää vesijalanjäljestä. Sillä tarkoitetaan vesimäärää, joka kuluu tuotteen valmistukseen. Suurin osa muodostuu raaka-aineiden viljelystä. Niinpä vaikka Suomi on yksi maailman vesirikkaimmista valtioista, lähes puolet kuluttamastamme vedestä on ulkomaista.

Vesijalanjälkeen voi käydä tutustumassa osoitteessa

http://akva.tky.fi/vesijalanjalki/johdanto.html.

Aivan uudenlaista on ajatuksissani ja vie oman aikansa hahmottaa toisenlainen tapa blogin hallintaan. Kävijälaskurin osasin vihdoin laittaa paikalleen.  Olen myös lisännyt linkkejä sitä mukaa, kun joku on käväissyt kommentoimassa.

Mutta vaikka onkin uudet kuviot, niin jotain vanhaakin halusin säilyttää, eli Kaisaketun tuolla yläkulmassa! Tiedän, että jotkut tunnistavat metsäpuutarhan juuri Kaisasta.

Se oli heinäkuun alussa 2006, kun illan hämärtyessä istuimme saunan jälkeen kuistilla ja kaksi ketunpentua saapui talon kulman takaa. Mieheni sihahti: ”Katso, kettuja!” Kyllä, kaksi pientä pentua oli tullut pihalle ja ne suunnistivat määrätietoisesti - nenänsä ohjaamina - grillille. Saman tien menin sisälle hakemaan parit nakit ja heitin ne niille.

Seuraavana päivänä menin puutarhatöihin putsaamaan päivänliljojen ja kanadanpiiskujen edustaa.

Pitkät kasvit peittivät näkyvyyden toiselle puolelle täysin, joten olin hyvin pensaiden piilossa. Ja niin oli joku muukin.
Kun hetken päästä nousin ojentelemaan jäseniä, huudahdin säikähdyksestä, sillä näin pensaan toisella puolella liikettä.  Pieni ketunpentu sillä seistä tapitti ja katsoa napitti suoraan minuun, ehkä yhtä hämmästyneenä. Mutta ketut eivät ääntele eivätkä tee äkkinäisiä liikkeitä. Ne ovat hiljaisia ja tyynen rauhallisia eläimiä, mitä en ollut koskaan aikaisemmin tiennyt. Se tyynnytti minutkin.

Rauhallisesti kumpikin jatkoimme omia touhujamme, kunnes kettu asteli pehmein askelin metsään.

Tuon tapauksen jälkeen ketut tulivat joka ilta pihaan ja annoimme niille aina jonkun makupalan, joita ne vilistivät metsään syömään. Annoimme niille nimet: isompi oli Kauko ja pienempi oli Kaisa.

Näin pieni oli Kaisa tuossa autoni (ei mikään iso) vierellä 9.7.

Tässä kaksi viikkoa myöhemmin otetussa kuvassa Kaisa on jo kasvanut. Pitkissä koivissa on hienot tummat säärystimet ja hännänpää on alkanut muuttua valkoiseksi.

Vähitellen Kauko alkoi pysytellä kauempana metsässä, mistä seuraili Kaisan puuhia pihalla. Kaisa haki makupaloja ja meni niiden kanssa metsään, jolloin Kauko isompana omi ne itselleen. Lopulta Kaisa oppi, ettei aina kannata metsään asti lähteä syömään ja jäi välillä talon kulmalle napostelemaan. Kateellinen velipoika katseli kauempaa.

Kaisa oppi luottamaan minuun ja tuli kutsusta luokseni. Yleensä se saapui illan hämärtyessä ja opin aavistamaan, milloin se on lähellä. Sillä oli nimittäin tapana istua hiljaa ja liikkumatta tuolla takana olevassa pensaikossa ja vain katsella touhujamme. Kun aavistin, että Kaisa on tullut, terästin katseeni hämärässä, ja kyllä: ketunkorvat näkyivät heinikossa! Kutsuin sitä hemmotteluäänellä: Kaisaa, tule Kaisa!

Ja silloin suloinen Kaisa tuli luokseni - ja ikuisesti muistoihini.

Viime kesän kuvissa näkyy usein pisaroita. En millään muotoa pyrkinyt niitä kuvaamaan, mutta kai silloin satoi niin paljon, ettei niitä voinut välttää. Tässä joitakin.

Kesäkuussa

Saksankurjenmiekka, atsalea ja vuorenkilven lehti

Heinäkuussa

Päivänkakkara

Pioni

Elokuussa

Harmaamalvikki…

… sekä krasseja ja värililjoja

Lumme

Syyskuussa

Gladiolus

Lokakuussa

Silkkikukka

Ainoastaan toukokuulta ei ole pisarakuvia ja nyt kun muistelen, niin silloin taisi olla aika kuivaa. Mies jopa hankki sadettimen, jolla kastelimme alppiruusuja (tämä kuva on kuitenkin heinäkuulta joidenkin istutustöiden yhteydessä otettu).

Sopivasti sateisessa kesässä on mukavaa se, ettei tarvitse kastella, ei edes ruukkukasveja. Mutta jos sataa liikaa, niin ruukkukasvit ja jotkut perennatkin kärsivät. Viime kesä oli sellainen, jolloin sai tämän tästä valutella ruukut ja aluslautaset tyhjiksi vedestä. Perennoista ainakin ruusut kukkivat tavallista myöhempään ja ehkä jopa vähän huonommin.

Muistan heinäkuussa ajatelleeni, että jospa kunnon kesä tulee elokuussa. Eipä tullut. Ainakin elokuun loppupuoliskolla sademittari oli jatkuvasti täynnä.

Toisaalta ei sitten tullut hallaakaan, kun aina satoi. Niinpä onnistuin näkemään gladiolukseni kukassa ja monet kukat, esimerkiksi ruusut, kukkivat syyskuussa vielä hyvin ja jotkut vielä lokakuussakin.

Vaikka kasvuaika piteni, kun sää oli kuukausikaupalla samanlainen, toivoisin kuitenkin tälle vuodelle sellaista vanhan ajan kesää. Sellainen kunnon lämmin kesä auringonpaisteineen, joka selvästi katkaisee kevään. Olkoonkin, että pitää kastelukannuja raahata ja sadeletkuja viritellä!

Mitä mieltä te lukijani olette?

Tämä on nyt ensimmäinen kokeiluni täällä. Vuoden alku on hyvä ajankohta kokeilla uutta. Myös vuodatuksen ongelmat ja uutuuksien lanseeraaminen keskeneräisinä antoivat sysäyksen kokeilla jotain toista paikkaa, jossa voisi kirjoitella puutarha-asioista - ja ehkä vähän muustakin En halunnut opiskella uutta vuodatusta, vaan kokonaan jotain uutta!

Pieni haikeus on mielessä, kun jätän vuodatuksen metsäpuutarhan. Olihan se ensimmäinen blogini, ja siellä suoritin bloggauksen ala-asteen ekaluokat. Mutta niinhän se  on, että  eteenpäin on mentävä ja opiskelu jatkuu.

Katsotaan, mitä tästä puutarhajutusta tulee. Vähitellen jotain, toivotaan. Tervetuloa mukaan!

Kuusirannan emäntä