Missä kuljenkin, puutarhassa ainakin

Menneenä viikonloppuna osui muutama asia kohdalle ensimmäistä kertaa.

Heti kun saavuimme pihaan, huomasin miten pikku omenapuussa loisti kaksi omenaa herttaisesti rinnakkain. Kuusirannan historian ensimmäiset omenat!

Ne oli pakko syödä samantien, etteivät ne vain putoa heti seuraavassa hetkessä tai orava tule ja vie ne nenän edestä. Ja voi, miten ne maistuivatkin makealta!

Seuraavaksi katse osui riippapihlajaan. Siinä loistaa punaiset marjat ihka ensimmäistä kertaa!

Tavallisia pihlajia metsäpuutarhassa on enemmänkin. Muistan, miten talomme pystyttänyt timpuri tuli ensimmäistä kertaa tontille. Nähdessään puut täynnä punaisia marjoja hän murahti: “tulee hyvä kiljuvuosi”. Sen jälkeen olen aina huvittuneena katsellut pihlajanmarjoja.

Jatkoin kulkua eteenpäin ja katselin valkoista punahattua. Se on viime syksyn hankintoja, enkä voi sille mitään, että alkaa naurattaa, kun katson sen alakuloista ilmettä alaslerppuvine terälehtineen. Onko sen elämä niin kovin surkeaa, vai onko se kenties lentoon lähdössä?

Talon takana hämmästyn, kun neljä vuotta vanha syyshortensia on tehnyt ensimmäiset kukkansa. Tulihan ne sieltä vihdoin!

Sitten yllätys, josta sieniä metsästävä mieheni ilahtui: herkkutatteja oli ilmestynyt omalle pihalle talon taakse oikein useampi yksilö.

Ilonsa kullakin - pääasia, että niitä on!

Lähdin poimimaan vadelmia. Mies haluaa osallistua, vaikka yritän estellä.

Hetken päästä hänellä oli kädellä muutama marja, jotka halusi laittaa kippooni. “Et laita ennen kuin olen tarkastanut ne matojen varalta!”, tokaisin. “Olen jo tarkastanut ne”, väitti mies. “Ethän sä mitään matoja näe ilman silmälaseja!” Muistin, miten juuri edellispäivänä hän oli rehvastellut naapurille, miten matoja ei näy, kun syö marjat samantien.

Ota nyt tuollainen avuksi. Ei näe matoja ja hyvä jos erottaa edes marjojen kypsyysasteen, kun on värisokea.

Muistui mieleen poikani pienenä, kun lähdimme marjaan. “Mä en halua poimia marjoja, mä en löydä yhtään marjaa!”, ulvoi poika. Yritin maanitella ja näyttää punaisia marjoja, mutta poika oli vihainen ja kiljui haluavansa pois. Vaikka kuinka yritin, niin lyhyeksi jäi marjamatka.

Myöhemmin selvisi, että poika on vahvasti punavihersokea. Armeijassa olivat todenneet, että harvoin on nähty niin värisokeaa miestä. Ei kai sitten ihme, että punaiset marjat eivät erottuneet.

Marjanpoimija-avustaja ojentaa epämääräisiä marjoja kippooni ja huokaisen “kiitos”.

—-

Värisokeus periytyy X-kromosomissa sijaitsevan resessiivisen geenin kautta, joten miesten värisokeus periytyy aina äidiltä. Poikani värisokeuden perusteella minussa siis piilee tuo geeni. Myös veljeni ovat värisokeita. Niinpä äidilläni täytyy olla kyseinen geeni. Sen sijaan äitini veljet ovat olleet enemmän tai vähemmän kuvataiteilijoita, joten he eivät voineet olla värisokeita. Niinpä äidin isän on täytynyt olla värisokea ja äitini on saanut geenin häneltä ja äidin isä puolestaan omalta äidiltään. (biologiassa tykkäsin aikanaan näistä perinnöllisyysjutuista, oli kuin olisi ristisanatehtäviä ratkonut )

Wikipedian mukaan puna-vihersokeutta on eri asteista: jotkut puna-vihersokeat eivät koskaan erota punaista ja vihreää, jotkut sekoittavat nämä värit vain niiden ollessa vierekkäin. Mahdollisia ovat myös esimerkiksi ruskean ja vihreän eri sävyjen rajoittunut erottelukyky.

Kuusiranta 5.8.2010

Ensimmäinen sadepäivä kuukauteen. Yksi ukkosrintaman reuna oli täällä toissayönä ja se toi vettä hetkeksi pitkästä, pitkästä aikaa. Veera-myrskystä ei täällä ollut mitään havaintoa. Nyt hento sade on äänetön ja hipsuttaa hiljalleen kostuttamaan pihan pintaa.

On aikaa kaivaa jotain lukemista esille. Käsiini osuu messulahja, Pihakalenteri 2010/2011 (Aarno Kasvi, Saila Routio, Leena ja Heikki Luoto, Monica Äijälä). Mieltä kirpaisee, että kalenteri on ajanpuutteen vuoksi tyhjä merkinnöistä, mutta ryhdyn lueskelemaan sen pikku artikkeleita. Monien kiinnostavien juttujen lisäksi kalenterissa on joka kuukausi esitelty joku havukasvi. Aihe sopii täsmälleen viimeaikaisiin ajatuksiini!

Ensimmäisenä on kanadanhemlokki, mikä on minulle uusi tuttavuus. Katse kiinnittyy kuvaan. Siinä on kauniit nuokkuvat oksat ja heleät neulaset niiden kärjissä. Tekstin mukaan kärjet pysyvät muita vaaleampina vielä syksylläkin. Somaa ja kiinnostavaa!

Seuraavana onkin sitten jo tutumpi siperianlehtikuusi. Sain kaksi pikkuruista tainta vuosi sitten miniäkokelaaltani, joka oli kasvattanut ne siemenistä. Ne ovat nyt oikein terhakkaita.

En ole keksinyt niille vielä paikkaa, mutta kun luen tekstiä eteenpäin, saan tietää, että siperianlehtikuusia voi leikata muotoon. Se antaakin aivan uusia ulottuvuuksia tuleville ajatuksille!

Sitten, en meinaa uskoa silmiäni, esittelyvuorossa on pilarikataja. Juuri muutama päivä sitten hahmottelin aivan uutta juttua puutarhaan ja totesin, että nyt tarvitaan joku pysty, pilarimainen havukasvi. Koska metsäpuutarhaan ei mielestäni sovi tuijat (enkä oikein muutenkaan pidä niistä), ne putosivat suunnitelmasta pois. Silloin tuli mieleen kataja. Ja kas kummaa, nyt se esitellään käsiini osuneessa kirjasessa! Olisikohan se merkki, vai mikä?

Selailen eteenpäin ja vastaan tulee japaninpihta. Tämäkin on hauska sattuma! Olimme nimittäin viime viikonloppuna vierailulla ystävien mökillä Mäntyharjulla. Kävimme siellä kävelyllä ja mieltä kiinnitti mielenkiintoinen puu, jossa oli siniset kävyt, jotka sojottivat ylöspäin. Mies nappasi kävyn muistoksi. Saisikohan siitä kasvatettua oman pihdan?

Metsäpuutarhaan sopii havukasvit. Oikeastaan ne suorastaan kuuluvat sinne, metsä on havujen koti. Oli ilo löytää monta mielenkiintoista havukasvia pihakalenterista juuri sopivaan aikaan. Tästä on kiva jatkaa pohdiskeluja!

Terveisiä Kuusirannasta! Olen lomaillut puutarhassa ja ollut ilman nettiyhteyksiä. Joskus se vähän harmitti, kun olisi ollut kiva laittaa välillä tänne blogiin kuvia ja mieleen juolahtaneita juttuja. Nyt pitää näin jälkikäteen yrittää muistella asioita, joista olisin kirjoittanut.

Heinäkuu oli uskomaton. Puutarha sai kukoistaa suorastaan trooppisessa ilmastossa. Metsäpuutarhassani on monia hankalia piirteitä, mutta yksi erityisen hyvä ominaisuus. Se on kostea.

Puutarhani ei juuri kastelua tarvinnut, vaikka lämpötila pysytteli useamman viikon hellelukemissa. Näillä kulmilla tehtiin lämpöennätyksiä, kun elohopea kipusi 35 asteeseen. Myrskyt sivuuttivat meidät eikä sateita ollut aikoihin. Puutarhani kuitenkin kukoisti ja luulenpa, että tänä kesänä siellä olisi viihtynyt palmukin.

Joka aamupäivä saivat varpaat sandaaleissa kostutuksen, kun kuljin nurmikolla. Hienoja kudontajälkiä paljastui aamuauringon kirkastamassa kasteessa.

Kastepisarat kimalsivat ruusun terälehtien välissä vielä puolen päivän aikaan.

Puutarhassani on luonnonnurkkauksia, joissa kasvit saavat rehottaa vapaasti.

Perhoset viihtyvät niissä erityisen hyvin. Makoisat mettä tursuavat kukat houkuttelevat niitä luokseen. Monenvärisiä kaunosiipiä lenteli kohteesta toiseen, kukasta kukkaan. Olen tänä kesänä havainnut lajeja, joita ei ennen ole paikalla ollut. Muun muassa suruvaippa on tämän kesän tulokas.

Yrttipenkin mäkimeirami on monen pörisijän suosiossa. Tällä kertaa paikalla ovat kimalainen ja orvokkihopeatäplä.

Johtuuko trooppisista lämpötiloista se, että jotkut kimalaiset ovat kasvaneet kerrassaan hurjiksi körmyiksi?

Yksi kosteutta tuottavista elementeistä on tämä puutarhaa reunustava pieni joki, josta sateiden puuttuessa alkaa jo pohja näkyä.

Se on sudenkorentojen suosikkipaikka, mutta myös isommat siivekkäät viihtyvät siinä. Iltalennolla siihen lehahtaa sorsa tai telkkä. Kahdeksan sorsanpoikastakin se on tänä kesänä kasvattanut lentoharjoitteluun.

Puutarha on tänä kesänä ollut täynnä monenmoista mukavaa, mutta tämä nyt näin aluksi.

—

PS. Huomasin, että kuvatilani alkaa loppua, onkin aika pieni! Olisiko jollakulla antaa hyviä vinkkejä, minne kuvia kannattaisi tallentaa, jotta ne saisi kätevästi blogiin?

Värikylläisyys, joka on voimallisesti puskenut esille, on ehkä luonnon tuottamaa vastalääkettä viime talvelle, joka oli pitkä ja väsyttävä. Kesäinen luonto suorastaan kutsuu keräämään väreistä voimaa uupuneelle mielelle. Turhaan ei puhuta värien tuottamasta energiasta.

Eri vuodenaikaan minuun vetoavat erilaiset värit. Näin keskikesällä katselen puutarhassani mielelläni hehkuvaa punaista ja keltaista. Tämä polttava räiskyntä, jonka tummatulikukka ja palava rakkaus tuottavat, ovat todellinen voimia elvyttävä parivaljakko.

Vaikka jo aikaisin keväällä loistavat keltaiset kukat, ne eivät samalla tavalla tuota energiaa kuin keskikesän keltainen. Ainakin itse koen niin.

Myös oranssinkeltaiset liljat puhkuvat elinvoimaa.

Joka kesä haen lisäksi taimistolta useaan ruukkuun hehkuvan punaisia pisteitä, eli ahkeraliisaa ja pelargoniaa. Jokavuotinen siemenkylvöni, piiankieli, virkistää puutarhan ilmettä ja korostaa punaisen värin voimaa.

Herkän sydänkulman vaalean violetit ja vaaleanpunaiset kukat ovat jo suurimmaksi osaksi kukkineet.

Hauras, vaalea violetti on värinä lohduttava ja vaaleanpunainen sopuisa. Alkukesästä ne tasapainottivat katselijan mieltä, mutta tässä vaiheessa tunnen, että tarvitaan enemmän voimaa.

Niinpä kiljaisin riemusta, kun huomasin, että pioniunikko ‘Black Peony’ oli puhjennut kukkaan. Tässä on mielestäni herkkyyden lisäksi jotain kohtalokasta.

Ensimmäinen avautunut kärhönkukka (Rouge Cardinal) värähtelee myös voimakasta energiaa.

Näitä kun katselee, niin pian on valmis vaikka mihin!

Energisoivaa kesää kaikille!

Jotain kummaa on kesässä, kun ei ehdi edes blogille, jonka pitäisi kertoa kesästä. Olen singahdellut paikasta toiseen pihalla ja puutarhassa, möyrinyt vesiheinien seassa ja kädet ruvella riipinyt rikkaruohoja, jotka yrittävät kiivaasti vallata paikat. Olen hämmästellyt ja ihastellut kaikkea mitä silmiin on osunut ja näpsinyt kuviakin, mutta tänne en ole ehtinyt niitä laittelemaan.

Vaan ei se mitään, nautitaan nyt kesästä, kun se vihdoin on täällä! Muutaman kuvan pistän tähän hätään, että olisi edes pientä päivitystä.

Oikein onnellista kesää kaikille metsäpuutarhan ystäville!

Kesäkuun Glorian koti -lehdessä on artikkeli ranskalaisista huonekalumuotoilijoista Ronan ja Erwan Bouroullec’sta. Jutusta osui silmiin lause, jossa Erwan kertoo käyneensä suomalaisella kesämökillä: “se oli keskellä niitä hienoja valkorunkoisia puita, joissa on mustia viivoja. Se oli fantastista.”

Miehen haltioituneisuus tuntuisi viittaavan siihen, että koivu ei olisi kovin yleinen Ranskassa. Kevään Pariisin-matkalla näin kuitenkin yhden, sillä koivu on helppo tunnistaa sen sileästä valkoisesta tuohirungosta.

Se näytti jotenkin erilaiselta kuin kotimaiset koivut, joten se lienee eri lajia kuin kotisuomen puut. Siinä oli valkoisemmat rungot eikä “mustia viivoja” juuri ollut. Lisäksi se oli omituisen monihaarainen, mikä oli ehkä tullut leikkauksista.

Suomessa koivuja ei mielellään leikata ja jos koivu on haarautunut, se todennäköisesti johtuu jostain haaverista, ehkä salamaniskusta. Myrskyä koivu kuitenkin kestää ja seisoo tukevasti paikallaan voimakkaasti haarautuneen pääjuurensa ansiosta. Jos on masentunut, niin vahvaa koivua vasten kannattaa nojata, selkä koivun runkoa vasten silmät kiinni. Silloin voimat palautuvat.

Koivussa on ihana tuoksu. Parhaiten sen tuntee sateen jälkeen tai saunavihdasta. Koivu ja sauna, sen täytyy olla hyväksi ihmiselle! Niinpä sanotaankin, että tuoksuvalla vihdalla vihtominen puhdistaa mieltä ja kehoa. Ja sanotaan vielä, että koivun oksat saunassa parantavat miehen energisyyttä ja lisäävät naisen aistillisuutta.

Koivu tarvitsee paljon valoa, joten sankassa havumetsässä niitä on harvakseltaan. Kun Kuusirannan metsää alettiin 10 vuotta sitten raivata rakentamista varten, pistin merkin jokaiseen koivuun. Ne oli säästettävä. Vasta jälkeenpäin kuulin, että koivu on naisellisuuden symboli. Minulle se on valoisan kesäpäivän symboli.

Vanhoihin juhannusperinteisiin kuuluu, että juhannusaattona asetellaan kokonaisia nuoria puita talon etuoven molemmille puolille koristeiksi. Niin meilläkin tehdään. Tässä kuva viiden vuoden takaa, kun portaat olivat vielä vähän kesken.

Todennäköisesti jotain tällaista laitetaan huomennakin.

Kaunista ja koivuntuoksuista juhannusta kaikille!

Kasvun ihmeestä saa todellisen selkokuvan, kun seuraa kuunliljojen puskeutumista maan uumenista päivänvaloon. Ensin ne ovat vain rullalla olevia tötteröitä. Vähitellen niistä avautuu luontotaiteilijan sommittelemia muodokkaita ja ihanin värein muovaamia lehtiä valloittamaan ympäristöä.

Sateet ovat antaneet kasvulle vauhtia. Puutarhurin oli vedettävä saappaat jalkaan, jos mieli pitää varpaat kuivina kuvauskierroksella. Pisarat kimalsivat lasihelminä tulppaaneissa.

Ensimmäinen akileijan kukkakin oli tuoreeltaan saanut vesisuihkun niskaansa.

Kuljin puutarhan perimmäiseen nurkkaan työkaluvajan taakse. Jotain punaista pilkotti villivadelmapensaikosta. Kippasin sinne marraskuussa kaikki kukkapurkit…

…muun muassa tämän.

Nyt ruukkujen sisältö jatkoi elämäänsä vatturyteikössä.

Taidanpa koota niistä uudet ruukkuistutukset täksi kesäksi!

Tuuli tuiversi ja sade piiskasi ympäri suomenniemeä viime viikolla. Kuulin radiosta, miten monin paikoin oli kaatunut puita ja miten kevätmyrsky oli aiheuttanut muitakin vahinkoja.

Kuusirannassa muutamat kasvit olivat lakoontuneet, mutta vauriot olivat onneksi aika pieniä. Yksi “musta” tulppaani oli katkennut ja otin sen sisälle maljakkoon. Sen väri oli niin kiehtova, että mittailin ja katselin sitä tarkemmin. Yhtäkkiä huomasin, että yksi mariskooli oli aivan saman värinen. Iittalan mukaan väri on luumunpunainen.

Tulppaanin väri on viikossa muuttunut hieman ruskehtavasta tumman violetin punaiseksi. Kukan väri oli siis kypsyessään muuttunut, kuten luumukin kypsyy sinertävästä violetista punaisen violetiksi. Tässä tapauksessa väriä voidaan varmaankin pitää todella kypsänä luumuna!

Olkoonkin, ettei ole musta, mutta juhlavan ja hienostuneen värinen on Queen of Night!

Mustia tulppaaneita ei ole olemassa, ainakaan vielä. Sellaisen jalostaminen kuitenkin kiinnostaa ja hollantilaiset ovat onnistuneet saamaan aikaan jotain tosi tummaa Oueen of Night’ssa.

Se on virallisesti luokiteltu “syvän samettimaisen punaisenruskeaksi” ja ainakin tämä yksilö on ruskehtava. Väri kuitenkin vaihtelee yksilöstä toiseen. Alla olevassa kuvassa niitä on neljä etualalla ja yksi niistä on aika vaalean lila. Taaempana oikealla on ‘Jan Reus’, joka sekin on aika tumma.

Vaalea, suuri tulppaani taustalla on ‘Cream Perfection’, joka on valkoisempi kuin kuvittelin ja ehkä pieni pettymys. Sen sijaan seuraava ‘Ballerina’ oli iloinen yllätys, tosi kaunis! Voiko juuri sen pirtsakkaampaa ilmestystä ollakaan?

Osa tulppaaneista on jo kukkinut, osa on kukassa, osa on vasta tulollaan. Eri lajien erilainen kukintatahti varmistaa, että tulppaanin kukkia riittää ihasteltavaksi moneksi viikoksi. Saa nähdä, mikä yksilö on tänä viikonloppuna piristämässä puutarhaa.

Sateista huolimatta, hyvää viikonloppua!